maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lapillinen arvioi Tuulinen maa -kirjaa

Mukava oli lukea taas kirja-arvio tuosta omasta kirjastani. Tai oikeastaan luin sen tästä Lapillinen -lehdestä jos aikaa sitten. Siis silloin kun se luukusta tömähti tuohon eteisen lattialle. Nyt lehti löytyy netistä ja ajattelin sen osoitteen antaa tätä kautta sinullekin, että saat ilahtua arvostelusta samalla tavoin kuin minäkin ilahduin:)

Lapillinen on Lapin Kirjallisuusseuran lehti, joka ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Tässäpä osoite sinulle ja klikkaamalla tästä löydät Kirjallisuusseuran sivulle ja siitä on sitten linkki tuohon lehden numeroon, jossa arvostelu oli sivulla 5 otsikolla "Taivaallinen Isä, pastori täällä taas".


Kuva on otettu läheltä Rovaniemeä pienen järven rannalta joskus elokuun lopun illassa auringonlaskun aikaan.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Mauri Hast: Pappapataljoona

Kirja ei ole ylistyslaulu talvisodan voitokkaista puolustustaisteluista, ei sotasankareista eikä sankarivainajista. Se on kertomus noin 40-vuotiaista pienviljelijöistä ja tukkilaisista, jotka komennettiin pohjoisen saloilta 15.10. 1939 Kotkaan linnoitustöihin, kenttävartiotehtäviin ja ilmapuolustukseen.


 Näin kuvaa kirjailija Mauri Hast kirjansa Pappapataljoona sisältöä ja jatkaa, että tuo porukka joutui helmikuussa 1940 Viipurinlahden taisteluihin pysäyttämään jäätyneen Viipurinlahden yli rynnivää puna-armeijaa. Kun tuon pataljoonan kolmas komppania meni rintamalle, siinä oli 197 miestä ja kun se rauhan tultua palasi sieltä, jäljellä oli enää 45 sotamiestä ja kahdeksan aliupseeria.

Olen aika paljon lukenut sotiemme historiaa ja tietysti myös enemmän tai vähemmän fiktiivisiä sotaromaaneja. Pappapataljoonassa Hast käyttää kertojana pääosin omaa isäänsä, joka oli yksi tuon pataljoonan sotilaista. Tällainen mukana olleen kertomuksiin ja kokemuksiin perustuva kirja on ilman muuta se mielenkiintoisin sotakirjojen muoto ja malli luettavaksi.

Ties kuinka kauan olen pitänyt tapana, että aina talvisodan alkamisen aikoihin luen jonkun talvisotaan liittyvän kirjan. Pappapataljoonkin sattui käsiini sopivasti juuri noihin aikoihin. Tapasin erään kirjan julkistamistilaisuudessa Maurin ja tunnin päästä oli jo hänen kotinsa ovella hakemassa tätä kirjaa. Sain vielä kirjan alkulehdille kirjailijan omakätisen nimmarin päivämäärällä 12.10.2016. Talvisodan aika ei ehtinyt edes alkaa kun kirja oli jo luettu.

Niin karun vakavista asioista kuin tämä kirja kertoo, niin olihan siellä sellaista suomalaiseen sodankäyntiin liittyvää asiaa, että pakko oli välillä hymyillä. Ensinnäkin se, että kun Lapin miehistä koostunut pappapataljoona sijoitettiin Kotkan tuntumaan niin se asetettiin osaksi merivoimien joukkoja. Oli siinä Lapin miehillä varmaan itselläkin hymy herkässä...

Sodan alettua miehet tuumasivat, että porot kyllä olisivat oiva kulkupeli tavaran kuljettamiseen niissä talvisissa rannikon ja saarien olosuhteissa. Asia esitettiin vääpelille, joka ensin tyrmäsi koko ajatuksen naurettavana. Aikansa asiaa mietittyään hän kuitenkin tajusi, että porot voisivat olla paljon parempi vaihtoehto kuin hevoset.

Kun pataljoonan komentajaksi saatiin porosuunnitelmalle myönteinen mies, lähetettiin muutama sotilas komennukselle Rovaniemelle hakemaan ajoporoja. Reilun viikon kuluttua junasta purettiin merivoimien yksikölle haetut yhdeksän ajoporoa ja niiden varusteet. Koeajot suoritettiin ja porohankinta todettiin hyväksi ratkaisuksi. Se miten näille poroille sodassa lopulta kävi, kerrotaan tietysti kirjassa.

Kohta sitten oltiin lähdössä tosi toimiin ja tarkoitus oli vallata Somerin majakkasaari ja sen eteen jäihin juuttunut venäläinen iso miehistönkuljetusalus. Hyökkäykseen lähdettiin jäänmurtaja Tarmolla, jonka kannelle lastattiin hyökkäystä varten 80 potkukelkkaa. Pappapataljoonan miesten oli tarkoitus hyökätä saareen potkukelkoilla.

No miten siinä sitten kävi? Enpä taida kertoa. Lue itse ja ihmettele.

Helmi-maaliskuun vaihteen taistelut Viipurinlahden saarilla ovat karua luettavaa. Hast sanookin, että "kiirastulen kokeneet, hengissä säilyneet papat, kantoivat hautaansa asti psyykkistä vammaa, joka vielä vuosien kuluttua nousi yön hiljaisina tunteina esiin".

Hastin isä jäi muutaman muun kanssa vangiksi Pukinsaaren taistelussa. Heti vangiksi joutumisen yhteydessä näytti siltä, että heidät tapetaan siihen paikkaan, mutta joku venäläinen upseeri esti vankien surmaamisen. Siitä alkoi sotavankeus, joka vei heidät 600 kilometriä itään Leningradista Grjazovetsiin. Vankeudesta päästiin takaisin Suomeen huhtikuun 20. päivä.

Mauri Hast on ahkera kirjoittaja. Hänen kirjoittamastaan trilogiasta Kymmenen virran maa, olen kuullut lukijoilta niin paljon hyvää,  että pitäisi ottaa sekin lukulistalle. Pappapataljoona oli kertaistumalta luettava kirja ja sellaisia lienevät tuon trilogiankin kirjat. Niin ainakin väittävät...
   
Talvisodan historiasta kiinnostuneet! Ottakaapa ja lukekaa!

Mauri Hast: Pappapataljoona.
Sivuja 223.
Kansi Tapani Rantala.
Kustantaja Väylä-yhtiöt 204. 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Antti Tuuri: Wallenberg

"Isäntä kysyi Wallenbergin saarnavärkeistä, olivatko ne valmiina. Wallenberg sanoi niitä olevan aina yhdeksi päiväksi matkassa. Isäntä lupasi, että Wallenberg saisi puhua talonväelle, mutta kyläläisiä ei Lahteen haettaisi. Wallenberg ei ollut varma, kannattiko hyvää saarnaa tuhlata niin vähään väkeen." / Antti Tuuri kirjassaan Wallenberg.


Antti Tuuri on ties kuinka pitkään ollut yksi suosikkikirjailijani. Hänen tyylinsä, tapansa sanoa, on vain jotenkin niin kiehtova yksinkertainen ja sellainen, joka minut koukuttaa kerta toisensa jälkeen. Sitä koukutuksesta kertoo sekin, että joku Tuuri on aina välillä otettava hyllystä ja selattava sen sivuja pikalukuna uudelleen, vaikka kirjan jo aikaisemmin olisi lukenut.

En kyllä muista mistä kirjasta oma Tuurini alkoi. Mahtoiko se olla hänen Pohjanmaa-sarjansa joku kirja? En muista.  Vai oliko joku sotakirja?

Joskus vuosia sitten sain käsiini sukukirjan, joka selvitti isäni puolelta kauhavalaista Passin sukua. Vähän hämmästyin kun huomasin sieltä, että Antti Tuuri oli samassa kirjassa ja samassa suvussa. Vielä enemmän hämmästyin kun löysin samasta sukukirjasta vielä lasimestari Jaakko Wallenbergin ja tajusin, että tästä mestarista Tuuri on kirjansa kirjoittanut. Kaikkien meidän kolmen, minun, Tuurin ja Wallenbergin vaimon sukujuuret kohtaavat Marja Tapanitytär Iso-Passi -nimisessä naisessa Kauhavalla joskus 1650 tienoilla. -Lähisukulaisia siis!

Wallenberg kirja taustana on ihan todellinen henkilö ja sen verran historian tietoa kuin on hänen kohdaltaan olemassa. Wallenberg oli ammattimies, lasimestari siis. Hän kiersi Kauhavan seudulla ja laajemminkin talosta taloon akkunoihin laseja laittamassa ja piti samalla taloissa saarnatilaisuuksia.

Wallenbergin toiminta johti siihen, että hän ja hänen kannattajansa hylkäsivät luterilaisen jumalanpalveluksen, koska heidän mukaansa pappeja ei tarvittu vaan Jumalan sana ja omatunto olivat riittävät.

Lopputulos kaikesta oli kuolemantuomio, joka Wallenbergille annettiin vuonna 1798. Syytteet kylläkin taisivat olla aika pitkälti tekaistuja, eivätkä perustuneet kaikilta osin tosiasioihin. Kuningas kuitenkin muutti kuolemantuomion vankeusrangaistukseksi. Lopulta Wallenberg kuoli Hämeen linnan vankilassa 1799. Kuolinsyy oli ilmeisesti lavantauti.

Wallenbergin tarinassa Tuurin kertojanlahjat ovat parhaimmillaan. Vähäeleinen teksti kuvaa kaiken olennaisen, mutta ei yhtään enempää. Fiktio ja todellinen historia liittyvät saumattomasti yhteen ja niistä muodostuu uskottava tarina.

Wikipediasta katselin tietoja Antti Tuurista ja en voinut muuta kuin ihmetellä hänen kirjoitustahtiaan! Olen kyllä ollut tietoinen, että kirjoja on tullut tasaista tahtia, mutta kun listan näki edessään, niin jotenkin se iso ihmettelyn aihe vain kasvoi entisestään.
Selasin listan läpi silläkin ajatuksella, että mitähän näistä vielä pitäisi lukea, ja olihan niitä siinä lukematon määrä. Yhden siitä lisäsin kesälukemisteni listalle entisten lisäksi.

Mielenkiintoinen jatko Wallenbergin tarinalle löytyi ns vasulaisten esittelystä, jonka löydät täältä. 

Antti Tuuri: Wallenberg
Sivuja 254
Kansi Hannu Taina
Otava 2004 





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra

Sitten on piru sano Rannanjärvi
jos minä miestä pelkään.
Hei, tervaspampusta kuonon päälle
ja teräksellä pitkin selkää.

"Se Prännin Erkki oli pikkuunen mies, mutta nii se vaan nousi sieltä Rytinevan savikroopista ja tuikkas puukolla sitä Rannanjärviä. Siihen se tuli loppu Rannanjärvelle."
Isäni tuon kertoi joskus, kun tuli puheeksi Härmän häjyt. "Saa sitä melskata miten tahtoo, mutta joskus tullee seinä vastaan ihte kullekin. Tai puukko niinku Rannanjärvelle. Ite oli aikansa puukoon kans heilunu ja lopulta sai puukosta itekki."

Isän kertoma juttu Prännin Erkistä kertoo osaltaan siitä kuinka tarinat jäivät elämään ihmisten muistiin. Tuo puukotus tapahtui 1882 ja isä oli syntynyt vasta 1919, joten tarinan oli täytynyt elää ilman facebookkia, sähköpostia, Ylen dokumentteja ja muuta nykyajan mediaa siihen mennessä jo melkein 40 vuotta. Sitä vaan kerrottiin isältä pojalle siellä Kauhavan Mäenpäässä ja lopulta se tavoitti minunkin korvani. Isän pappa Alfred oli tuon puukotuksen aikaan 24 vuotias ja asui parinkymmenen kilometrin päässä Rytinevan tappopaikasta. Alfredista ei tullut puukkojunkkaria, mutta tunnettu puukkoseppä kuitenkin.

Ylitalon kirja Härmän häjyt ja Kauhavan herra on kirja, joka minun aina silloin tällöin pitää hyllystä ottaa ja selata läpi. Tuo oma sukuhistoria siihen tietysti jotenkin vaan vetää. - Ei voi mitään!

Kirja juoksuttaa lukijan tuon häjyylyn ajan läpi käräjäpöytäkirjojen ja muun historiamateriaalin kautta. Teksti ei kuitenkaan ole kuivaa pöytäkirjatekstiä, vaan hyvinkin elävää kuvausta 1800-luvun eteläpohjalaisesta elämästä.

Häjyylyyn oli tietysti syynsä. Ylitalon sanoin "Etelä-Pohjanmaalla käynnistyi laajamittainen laskeva säätykierto, joka teki yhä useammasta talollisen pojasta torpparin ja yhä useammasta torpparin pojasta palkollisen, itsellisen tai mäkitupalaisen. Säätyaseman uhkaamien väestönosien voimakas turhautuminen istutti vahvan aggression ajan yhteiskunnan perusteisiin. Ahdistava todellisuus pakotti eteläpohjalaiset etsimään pakotietä lyhytjännitteisiin, voimakkaisiin elämyksiin. Niitä tarjosivat alkoholi, laittomuudet ja ennen kaikkea väkivalta, koska juuri siinä yhdistyivät vahvat jännittäviä elämyksiä tuottavat elämykset: fyysinen vaara ja rangaistuksen pelko."

Häjyylystä oli tietysti myös seurauksensa: ruumiita tuli enemmän kuin muualla maassa ja tekovälineenä oli puukko. Väkivalta kosketti  laajasti ja vaikuttavasti koko maakuntaa. Seuraus oli myös "Kauhavan ruma fallesmanni", joka lopulta pani rajat häjyylylle.

 Rajoja laittoivat myös vahvan hengellisen heräämisen kokeneet ihmiset, ne heränneiksi ja körttiläisiksi sanotut. He nousivat puolustamaan kotejaan ja rauhallista elämää ottamalla aseiksi halot käsiinsä. Tuo Rannanjärven kuolemakin liittyi tähän vastarintaan. Kyläläiset olivat asettaneet kylävahdit tienvarteen siltä varalta, että häjyt tulisivat vierailulle. Kun häjyporukka sitten tuli, kävivät vahdit tuon porukan kimppuun seipäät aseinaan ja saivat heidät lähtemään karkuun. Samalla saatiin häjyjen jo varastamat hevoset otettua takaisin oikeille omistajilleen. Tästä Rannanjärvi suuttui ja lähti kostamaan heränneiden teon, joka kävi kovasti häjyjen kunnian päälle. Rannanjärvi kävi elonleikkuussa olevan Prännin Erkin päälle ja nakkasi hänet savimonttuun, jossa oli vettä. Sieltä noustessaan Erkki otti puukon ja ruumishan Rannanjärvestä tuli. 

Kuvassa vasemmalla Antti Rannanjärvi ja oikealla Antti Isotalo. Kuva Julia Widgren.

Ylitalon kirja on hyvä läpileikkaus tuosta väkivallan kaudesta Pohjanmaalla. Melkoinen joukko häjyjä marssitetaan lukijan eteen ja samalla tulevat tutuksi niin fallesmanni kuin moni muukin asianosainen.

Ylikangas ei taida mainita nykypäivän tuttua sanaa "syrjäytyminen", mutta siitä tuon häjyylyn syntymisessä oli pitkälti kysymys. Se panee miettimään...

Suositus? No, hyvinkin! Jos tuo häjyylyn aika ei ole tuttu, niin sitäkin enemmän suosittelen. Jos tämän ajan ilmiöt mietityttävät niin tässä voisi olla lisää mietittävää syistä ja seuraamuksista. Suomi 100 vuotta ei tähän aivan riitä, mutta Suomi 150 vuotta alkaa jo riittää. Jotta käyhän kirjastossa. Eiköhän tämä sieltä löydy.

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra.
Sivuja 220.
Otava 2005.