maanantai 12. helmikuuta 2018

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta. Toimittanut Thor Robertsen.

Kirsi-Klaudia Kankaan kirja Punainen myssy sai minut kiinnostumaan suomalaisten historiasta Ruijassa. Ihan hakematta sattui silmiini kirparilla kirja 'Jäämeren suomalaiset' ja sehän sitten piti ostaa täyttämään tiedon tarvetta Ruijan osalta.
Kirjassa on parikymmentä eri kirjoittajaa, jotka kirjoittavat Ruijan suomalaisista kukin omasta näkökulmastaan. Minulle mielenkiintoisinta antia olivat kirjan alun luvut, joissa Ruojan suomalaisuuden historiaa ja sen muutaman henkilön elämäntarinoita selvitettiin.

Kaikki näytti alkaneen jo 1700-luvun "pätkätöistä", kun pohjoisen Suomen alueella kärsittiin vilua ja nälkää ja siihen hätään töitä tarvittiin. Niin lähdetiin Ruijan alueelle kalaan ja näin päästiin aina pahimman kurjuuden ajan yli. Pikkuhiljaa ensimmäiset sitten jo jäivät asumaan Ruijan alueelle pysyvästi. Sitä mukaa kuin viesti meren rannan paremmasta elämästä tuli sinne vanhoille kotiseuduille, lähtijöiden määrä kasvoi. Niin syntyi suomalainen asutus Ruijan itäosiin.

Tämän kirjan loppuosasta vei suuren osan sen miettiminen, että ketä nämä Suoman sukuiset oikein ovat. Ovatko he kveenejä, joka alunperin oli ollut lähinnä haukkumasana, vai ovatko he Norjan suomalaisia? Onko heidän kielensä kveeni vai suomi?

Vähän yllätyin siitä kuinka tärkeinä siellä asuvat Suomen sukuiset näitä taustojaan pitävät... tai paremminkin yllätyin siitä miten heidän omatkin mielipiteensä näistä asioista jakautuvat. Osa ei miellä olenkaan omakseen kveeni-sanaa ja ovat tiukasti sitä mieltä, että heidän vanha kielensä on puhdasta suomea eikä mitään kveeniä. Osa sitten omii nuo nimitykset mielellään itselleen ja sukujuurilleen.

No, onhan se ihmiselle aina ollut iso kysymys, että kuka olen ja mistä olen. Näihin kirjan lopun pohdintoihin en jaksanut innostua, mutta kirja kuitenkin haastoi kaivamaan vielä lisätietoa Ruijan alueen historiasta, nykypäivästä ja sen ihmisistä. Niinpä kirjastossa käydessäni lainasin vielä Samuli Paulaharjun Ruijan äärimmäisillä saarilla -kirjan ja Siirtolaisuusinstituutin kustantaman kirjan Ruijansuomalaisten elämää. Sen tekijä on Tarja Lappalainen.

Paulaharjun kirja on toinen painos kirjasta, joka ilmestyi ensi kerran jo 1935. Olen näitä Paulaharjun kirjoja lukenut aikaisemminkin. Hänen tuotannossaan on todella mielenkiitoisia kuvauksia vanhan ajan elämästä ja ihmisistä eri puolelta Suomea. Kirja 'Härmän aukeilta' on yksi mieleen jäänyt lukukokemus, toinen on 'Rintakyliä ja larvamaita' ja kolmas tässä mieleen tuleva on yksi niistä hänen Lappia käsittelevistä kirjoista, mutta mikähän se niistä oli? 'Lapin muisteluksia' vai 'Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa'? Vai oliko sittenkin 'Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää'?

Siirtolaisinstituutin kirja näyttää kauniine kuvineen perin puoleensavetävältä. Nyt vain pitää arpoa kummasta kirjasta aloittaisi, Paulaharjusta vai Lappalaisen kirjasta? Ehkä otan molemmat yhtä aikaa tyon alle.

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta.
Toimittanut Thor Robertsen.
Kirjan norjan kieliset tekstit suomentanut Tellervo Laine. 
Sivuja 264.
Julkaisija Norjalais-suomalaisnen liitto.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Veli Andreas / John & Elizabeth Sherill: Sanan salakuljettaja

Kirjan alussa hollantilainen Andreas sanoo haaveilleensa sankaritöistä ihan siitä saakka kun pikkupoikana ensimmäisen kerran työnsi jalkansa puukenkiin. Aluksi seikkailuiksi riitti uskovaisen naapurin savupiipun tukkiminen ja isoveljen säästöpossun tyhjentäminen.

Toisen maailmansodan aikana Andreaksen kotikylä joutui saksalaisten miehittämäksi ja seikkailut saivat uutta ja vaaralista sisältöä siinä kun Andreas räjäytteli ilotulitepommeja sotilaiden kiusaksi.
Sodan loputtua seikkailunhaluinen nuori mies hakeutui itsekin armeijaan ja palveli Hollannin siirtomaajoukoissa Indonesiassa. Haavoittumisen jälkeen hänet kotiutettiin. Sotasairaalassa hänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja muutamien mutkien kautta hän lopulta tuli itsekin uskoon.
Elämä siitä eteenpäin on sitten ollut melkoista ihmeellisten johdatusten sarjaa. Ensin löytyi työpaikka, sieltä sellaisen järjestön kouluun, joka varusti lähetystyöntekijöitä maihin, joissa kirkoilla ei ollut lähetystyötä. Sitä kautta Andreas löysi oman kutsumuksensa, joka oli Raamattujen salakuljetus.

Ensin kohteina olivat Itä-Euroopan kommunistimaat, joissa kristityillä oli suuri tarve Raamatuista. Näiden maiden hallitukset pyrkivät kaikin tavoin hävittämään kristillisen uskon ja yksi tärkeä toimintamalli näillä hallituksilla oli tehdä Raamatun hankkiminen mahdollisimman vaikeaksi. Vanhat Raamatut pyrittiin hävittämään ja uusia ei painettu.
Monissa maissa Raamattua ei saanut edes rahalla. Jossain niitä vähiä Raamattuja myytiin mustassa pörssissä suureen hintaan. Seurakunnassa ei aina edes papilla ollut omaa Raamattua. Tarve siis oli todella suuri ja siihen Andreas omalta osaltaan rohkaistui vastaamaan.

Raamattujen salakuljetus oli ja on todella vaarallista touhua, mutta Andreas huomasi pian, että rajojen ja tullien tiukan seulan läpi löytyi kyllä mahdollisuuksia. Andreaksen rukous Jumalalle oli, että Jumala sulkisi tullimiesten silmät niin, etteivät he näkisi. Ja niin kävi. Usein Andreas nosti laatikollisen Raamattuja viereensä auton etuistuimelle, mutta tullimiehet eivät niitä löytäneet siitä, vaikka penkoivat tarkastuksessa koko auton.

Pikkuhiljaa salakuljetus kasvoi muutaman kirjan viemisestä kymmenien ja satojen, kohta tuhansien Raamattujen viemiseksi  yhdellä kertaa. Andreas sai myös työtovereita, jotka laittoivat itsensä vaaraan Raamattujen vuoksi.

Työ on vuosien ja vuosikymmenien varrella laajentunut kaikkialle missä kristittyjä on vainottu. Enää se ei ole vain Raamattujen viemistä, vaan mukaan on tullut monenlainen apu vainotuille kristityille. Kiina, arabimaat, latinalainen Amerikka ja monet Afrikan maat ovat työn kohteina.

Yksi iso asia vainotuille kristityille on ollut tämän työn kautta tajuta, että Jumala ei ole unohtanut heitä ja samalla myös sen ymmärtäminen, että toiset kristityt eivät ole heitä unohtaneet.

Sanan salakuljettaja -kirja ilmestyi ensi kerran 1970 suomeksi nimellä 'Piikkilanka ei pidätä'. Sen englanninkielistä painosta myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta. Tämä nyt painettuun versioon on lisätty kymmenkunta sivua päivitystä veli Andreaksen haastattelun muodossa.

Muistelen joskus lukeneeni tuon piikkilanka-version, mutta hyvää teki nyt lukea kirja uusiksi. Vaikuttava, rohkaiseva, uskoa synnyttävä. Luettava. Suosittelen. 

Veli Andreas: Sanan salakuljettaja.
Suomentanut Merja Pitkänen.
Sivuja 335.
Kustantaja Päivä Osakeyhtiö, 2017.



  

lauantai 27. tammikuuta 2018

Siivouspäivän nautintoa

Lauantai. Siivouspäivä. Lupasin frouvalle, että tänään vien päätökseen työhuoneeni siivouksen ja järjestelyn, jonka aloitin vuoden vaiheessa.
Frouvan ottaessa imurin esille, katsoin parhaimmaksi keittää kahvit. Unkarista ostettu Omnia Classic jotenkin tuntuu sopivimmalta tähän siivouspäivään. Vaikka Omnia on ostettu Budapestista, niin tuotemerkin takana on hollantilainenDouwe Egberts kahvifirma.
Douwe Egberts logo.png 











Siivouspäivän kunniaksi päätin keittää kahvit mutteripannulla. Siihen sitten päälle vaahdotettua kookosmaitoa pikkasen tomusokerilla maustettuna.

Makumuistiin on jäänyt Budapestin reissuilta Corvinin kauppakeskuksessa yhden kahvilan kookoslatte. Jos pitää kookoksesta ja kahvista, niin kookoksen ja kahvin yhdistelmä latten muodossa on jotakin aivan... miten sen sanoisi...

 
Kookosmaidon vaahdotin tuolla sähkökäyttöisellä vaahdottimella. Ei se vaahto kovin paksuksi tullut, mutta ihan ok se kuiten oli.

Ei muuta kuin kahvi kuppiin, kookosmaitovaahto päälle ja kaiken kruunuksi ripaus kanelia.

Yhdistelmä oli mielestäni hyvä, mutta vaimo ei ollut ihan niin ihastuksissaan kuin minä. Hänelle ongelma taisi olla lopulta kookosmaidon rasvaisuus ja raskaus...se teki kahvista melko paksua.

Joskus olen tehnyt saman vaahdottaen maidon ja kookosmaidon sekoitusta, jolloin yhdistelmästä jää pois iso osa rasvasta. ...No se saattaa olla jopa parempi versio tästä herkusta.






Tuoksulla on kahvinjuonnissa iso merkitys. Tässä kupillisessa kanelin, kookoksen ja kahvin tuoksu yhdistyvät ihan lauantailumoukseksi.

Ei siivouspäivä hassumpi ole tämmösen kahvin kera. Jospa saisin tuon huoneen vielä tänään järjestykseen, niin kaikki ok.


torstai 25. tammikuuta 2018

Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää

Se oli joulukuuta kun Paavo täytti 90 ja minäkin olin ihan kutsuttuna mukana juhlilla. Vaimollani, joka tunsi Paavon jo entuudestaan, sai nimittäin työkeikan noihin juhliin liittyen ja vaimo sitten Paavon suostumuksella kutsui minutkin juhliin. Minun osani oli tehdä juhlavieraille perunamuusia kattilallinen aina kerrallaan sen mukaan kuin vieraita pitkin päivää tuli. Melkein olin ylpeä perunamuusin osaamisestani.

"Kievarin pojan elämää" taisi olla vielä silloin melkein uunituore ja sitä oli jaossa synttäreillä. Ihan isolla mielenkiinnolla otin Paavon kirjan luettavaksi. Kun tietää kirjoittajan ja jotenkin tuntee kirjan maisemat, kirja saa sisältöä enemmän kuin se mitä tekstiin on kirjoitettu.



Paavon kirjan alaotsikkona on "Elämää ja sattumuksia lapsuuteni Nivakylässä". Kuka se olikaan se laulaja, joka lauloi, että "jokainen ihminen on laulun arvoinen"? Tätä kirjaa lukiessa ajatuksiin tuli, että ihan varmasti jokainen ihminen on vähintäänkin yhden kirjan arvoinen. Jokaisen elämäntarina on muistiin merkitsemisen arvoinen ja kunhan vain osaa sieltä kaivaa ne tärkeät jutut, niin kyllä niissä on ainekset kirjaan.

Paavon kirjan parasta osaa ovat hänen tarinansa lapsuudesta ja nuoruudesta. Se miten asiat on tehty, nähty ja ajateltu sotien kahta puolen, ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan loppuosan tarinat 50-luvulta eteenpäin olisi kyllä voinut pääosin jättää seuraavaan kirjaan ja ottaa tilalle muutama juttu lisää sodan jälkeisistä tunnelmista. Nivakylä kun on tuossa Rovaniemen kupeessa ja sodan lopuksi saksalaiset tuhosivat nämä seudut perusteellisesti ja siinä meni Paavon kotitalokin tuhkaksi. Tästä tilanteesta ja sen ajan tunnelmista olisin halunnut lukea paavokohtaisia ajatuksia enemmänkin. 

Ensi kesää ajatellen löysin kirjan sivuilta tiedon hyvästä mustikkapaikasta. Paavo oli siellä muutama vuosi sitten mustikkareissullaan nähnyt karhun aika läheltä, mutta aikansa karjahdeltuaan hän onnistui ajamaan sen pois. Tuskinpa se karhu siellä enää muita pelottelee?

Paavon lapsuuden onkipaikka Viiksjärvellä olisi mukava käydä katsomassa ja kokemassa. Silloin Paavon lapsuudessa sinne pääsi vain metsän läpi kävellen, mutta nyt netin kartta kertoo, että autolla taitaa päästä perille saakka. Niin on maailma muuttunut!

Paavon kirja on BoD-kustantamon tuote. Itsekin tein isäni sotatarinoista kirjan BoD:in kautta ja olin ihan tyytyväinen firman palveluhin. Tätä mahdollisuutta luovuutensa esille tuomiseksi soisi useampien rohkeasti käyttävän. Suuria lukijamääriä näillä tuskin tavoitetaan, mutta silti näin toteutetut kirjan ovat hyvinkin kaiken vaivan arvoisia.

Paavon kirjan voi hankkia BoD:n nettikaupan kautta ihan edullisesti. Linkki kauppaan on tässä. 

Jos sieltä tietokoneesi pöytälaatikosta löytyy tekstejä ja niiden saaminen kirjaksi kiinnostaa, niin otappa asioista selvää. BoD on yksi mahdollisuus. 

Kiitos Paavo, että kirjoitit ja sain kirjasi luettavaksi! Vielä ehdit hyvinkin muistelmiasi jatkaa toiseenkin kirjaan. - Sitä odotellessa!

Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää
Sivuja 294
BoD 2017