tiistai 23. toukokuuta 2017

Arto Seppälä: Suon syvä syli

'Suon syvä syli' on tälle kirjalle tosi hyvä ja kuvaava nimi. Kannen kuvassa nainen makaa selällään suolammen rannalla. Kansikuvan suolampi oli niin tutun näköinen, että hetken ajattelin joskus käyneeni saman lammen rannalla. No, jos olenkin käynyt, niin tuo nainen ei siellä kyllä silloin maannut.

Meillä taitaa jokaisella olla mielimaisemamme. Minulla on kaksi ihan yhtä mieluista maisemaa, eikä vain maisemaa, vaan maastoa, joissa kulkien kokee jotenkin tulevansa hoidetuksi. Ne kaksi ovat koivikko ja suo.

Molemmat, sekä koivikko että suo, ovat niin suomalaista että! Valkokylkiset nuoret ja suoraryhtiset koivut metsikkönä, jossa ei muita puulajeja kasva, ovat niin kauniita, että kuvailusanat loppuvat kesken heti alkuunsa. Suo kaikessa moninaisuudessaan tuoksuineen ja väreineen, jotka vaihtuvat kevään, kesän ja syksyn saatossa, hiljentää kulkijan hoitavaan hiljaisuuteensa.


Olipahan mukava lukea yhden kirjan verran suokertomuksia. Moneen tarinaan pääsi niin hyvin sisälle, että suo suorastaan tuoksui ja vesi lotisi sammalikossa saappaiden alla. Hillat, sammaleet, suopursut, karpalot, nuotiotuli ja kuuma kahvi termarista ja jokaiseen lihakseen menevä väsymys suolla tarpomisen jälkeen nousivat kirjaa lukiessa toden tuntuisina mieleen omista suokokemuksista.

Kirja on tulosta Suoseuran järjestämästä suotarinoiden kirjoituskilpailusta. Kilpailuun oli tullut melkein tuhat tarinaa ja niissä lähes 7000 liuskaa tekstiä. Parhaat tarinat on sitten laitettu kovien kansien väliin. Kirjan toimittajana on ollut Arto Seppälä.

Tuo tuhat tarinaa kertoo siitä, että suomalaisille suo on tärkeä ja oma juttu. Kirjan tarinat ovat hyvin erilaisia. Monissa suon kuvaukset ovat, niin kuin jo sanoin, tuoksuvia, vetisiä, märkiä ja värikkäitä. Toisissa sitten kuvataan jo enemmän suon vaikutusta ihmiseen ja muutamassa tietysti ihmisen vaikutusta suohon.

Vaikea on kirjan 22 tarinasta nostaa yhtä ylitse muiden, vaikka kilpailussa tietysti yksi palkittiin voittajana. Itselleni ykkönen taisi olla Markku Tantun kirjoittama Lokki. Siinä ihmisen vaikutus suohon tuli vahvasti esiin. Sitä lukiessa mieleen nousivat tietysti omat kokemukset joistakin suoalueista, joissa olen nähnyt miten ihminen pilaa suon ja samalla menettää sen kauniin ja hyvän mikä muuten olisi ollut sukupolvelta toiselle suonkulkijan nautittavana.


Aloitin kirjan lukemisen kannen kuvan vetämänä. Epäilin heti aloittaessa, että onko tämä sellainen, joka tulee luettua? Mutta olipa kyllä ja vieläpä tästä jäi hyvä lukumaku. Joku tarina oli luettavuudeltaan kuin olisi suossa rämpinyt, mutta suurin osa veti oikein hyvin. Mukava yllätys oli kun yhden tarinan suo oli Oulaisissa, missä itse olen 30 ensimmäistä vuottani elänyt.

Ei sille voi mitään, että Suon syvä syli herätti kaipuun suolle. Kirja sai selaamaan omia suokuvia ja laitoin tuohon niitäkin muutaman. Keväinen suo kutsuu kulkemaan ja tarjoaa ihmeitään kulkijalle. Jospa siis...

Arto Seppälän (toimittanut) Suon syvä syli.
Suotarina-kirjoituskilpailun antologia.
Kannen kuva Sanni Seppo.
Ulkoasu Liisa Heikkilä-Palo.
Sivuja 215.
Maahenki Oy. 1999

      

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Agatha Christie Rikos yhdistää / Salainen vastustaja

Olipahan mukava eilen illalla tavata pitkästä aikaa Tommy ja Tuppence. Ensin en ollut tuntea heitä, mutta kun jonkin aikaa katselin heitä, tulin vakuuttuneeksi, että tosiaankin! Tommy ja Tuppence ne tosiaankin olivat!
Ensimmäisen kerran tapasin heidät junassa Serbiassa matkustaessamme vaimoni kanssa väliä Novi Sad - Belgrad. Se mahtoi olla kesä 2015.
Se junanvaunu, jossa istuimme oli tosi likainen, nuhruinen ja ties mitä muuta. Lian ja spraymaalin töhrimistä ikkunoista hädin tuskin näki läpi, mutta sen näki ja koki, että hitaasti matka edistyy. Välillä tuntui, että kiskot notkuivat junan alla, sen verran huojuvaa kulku oli.
Niinpä otin matkakirjan repusta ja päätin ainakin aloittaa sen lukemisen. 'Agatha Christie Salainen vastustaja' luki sinisävyisessä kannessa, jonka keskellä seilasi melkoinen laiva. Kannen alareunassa oli vielä teksti 'Tommy & Tuppence -seikkailu'.


Mielessä siinä kyllä kävi, että sopivampi olisi nyt kyllä Idän pikajunan arvoitus, mutta lohduttauduin sillä, että ei tämä kyllä mikään pikajuna ole...

Tämä uusin tapaaminen Tommyn ja Tuppencen kanssa tapahtui television kautta. Elokuvan nimi oli 'Rikos yhdistää', kuusiosainen BBC:n tuottama rikoselokuva, joka perustuu Christien kirjoihin Salainen vastustaja ja Rikos yhdistää.
Ihan alusta en päässyt tuota sarjan toista osaa katsomaan ja ensimmäinen osa oli mennyt ohi silmien kokonaan katsomatta. Tänään sitten päivitin homman katsomalla YLE Areenalta eka osan ja toisen osan alun.
Ei elokuvaa montaa minuuttia tarvinnut katsoa kun jo huomasin, että eihän elokuva ole sama juttu kuin alkuperäinen kirja.

En ole koskaan ollut Christien dekkareiden lukija, niin kuin jotkut ovat. Olisinkohan pari kolme joskus lukenut? Television Poirot-sarjat ovat Christien tarpeen täyttäneet. Tuolle Bakkanin matkalle otin kuitenkin Salaisen vastustajan mukaani ajatellen, että kun kuukausi ollaan reissussa ja suomenkielistä lukemista ei ole mukana kuin kolme kirjaa, niin nyt tulee Christiekin luettua. Ja niin tuli.

Tommy ja Tuppence ovat Christien kirjoittajauran alussa syntyneitä henkilöitä. He taisivat olla mukana vain viidessä kirjassa, joskin yllättävän pitkällä aikavälillä. Vuonna 1922 ilmestynyt Salainen vastustaja (The Secret Adversary) oli ensimmäinen, ja vuonna 1973 ilmestynyt ja Kohtalon portti (Postern of Fate) on viimeinen heistä kertova kirja.

Junassa Novi Sadin ja Belgradin välillä en päässyt kirjassa paljon alkua pitemmälle. Häiriötekijöitä oli vähän liikaa. Yksi niistä olivat juuri nuo junan serbialaiset. He pitivät melkoista mekkalaa koko ajan, ja vaikka en kielestä mitään ymmärtänyt, niin piti sitä aina välillä kuunnella. Ja tietysti maisemiakin piti katsella sen mitä niiden likaisten ikkunoiden läpi näki.

Aika pian kirja kuitenkin imaisi minut juonellaan ja ehkä juuri sillä, että Poirot ei viiksiään silitellen tullut sivuilla vastaan.

Salainen vastustaja liikkuu 1. maailmansodan jälkeisessä Englannissa kun taas nyt teeveessä tuleva sarja on sijoitettu 50-luvulle. -No mikäs siinä, käyhän se niinkin, mutta vähän ihmettelen, että miksi BBC on tuonut jutun näinkin kauas alkuperäisestä ajasta. Vastaus taitaa olla siinä, että kun teeveesarjan loppu perustuu tuohon Kohtalon porttiin, joka on kirjoitettu 70-luvulla, niin onhan 50-luku jonkinlainen kompromissi.

Lomakiireissä taisimme jo ehtiä Serbiasta seuraavalla viikolla Montenegron puolelle ennen kuin sain kirjan luetuksi loppuun asti.

Kirjan juoni oli mukavan koukuttava ja tuo aikakin johon tarina oli sijoitettu, tuntui kiehtovalta. Se antoi mielenkiintoiset raamit Tommyn ja Tuppencen seikkailulle.
Olen jostakin lukenut, että pari meni myöhemmin naimisiin, mutta kirjassa he eivät ole naimisissa kun taas tuossa BBC:n elokuvassa he jo ovat naimisissa. Sen verran kirjassa kyllä olikin romantiikkaa, että tämä kehityssuunta oli odotettavissa.

Ihan pienestä salaisuudesta kirjassa ei ole kysymys, sillä sen selviämisestä on kiinni Englannin hallituksen kohtalo.
Laivan kuva kannessa on siksi, että koko tarinan taustalla on Lusitania-alus, jonka saksalaiset upottivat 1915 laivan matkatessa New Yorkista kohti Liverpoolia. Laivassa matkusti Jane Finn, joka pelastui haaksirikosta. Hänellä oli mukanaan salaisia papereita, jotka katosivat sanoin kuin Janekin heti pelastautumisensa jälkeen. Niiden papereiden löytymisestä oli siis maan hallituksen kohtalo kiinni.

Lusitaniaa ei BBC:n elokuvassa ole olenkaan. Eikä tietysti voikaan olla kun elokuvan aika on siirretty 50-luvulle.

Ei Christie turhasta ole mainettaan saanut, se on selvä. Sen tämä uran alkupuolen kirjakin osoittaa. Minulle kirja oli perin positiivinen juttu. Niin kuin sanoin, en ole koskaan ollut Christien lukija - jostakin kumman syystä. Ehkä yksi syy on siinä, että en ole yleensäkään dekkareita paljoa lukenut ja siinä sivussa olen jättänyt Christietkin rauhaan. Tämä kirja antoi minulle uutta kuvaa Christiestä. En nimittäin aiemmin tiennyt, että hänen kirjoissaan voisi olla huumoria ja romantiikkaakin jännityksen rinnalla.

Nyt pitää katsoa telkusta tämä sarja kokonaisuudessaan, mutta takaraivossa on jo tieto, että ei elokuva ole ollenkaan sama kuin kirja.
Oisiko siis sittenkin viisaampi hankkia loput Tommyt ja Tuppencet vaikka tämän kesän lomalukemisiksi?
Kävipä tässä niin tai näin, niin et varmaan ylläty, kun sanon, että jos olet tutustunut pelkkään Poirotiin ja neiti Marpleen, niin tutustu nyt ihmeessä Tommyyn ja Tuppenceenkin.

Agatha Christie: Salainen vastustaja.
Suomentanut Eva Siikarla.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Sivuja 310.
WSOY 2013

tiistai 9. toukokuuta 2017

Mukava oli lukea miten Herta luki, koki ja näki Tuulisen maan.

Mukava oli lukea miten Hertta kirjan luki, koki ja näki. Kävi nimittäin niin, että kaverini kilautti ja kysyi, että oletko huomannut, että siitä on arvio taas yhdessä lehdessä?
Vastasin, että enpä ole huomannut. - Missä lehdessä?
- Se on semmonen lehti kun Jänkä. Sen saa ostaa kirjastosta.
En nyt ihan siltä istumalta, mutta aika pian kuitenkin ajoin kirjastoon ja siellähän se Jänkä oli hyllyssä ja lähti seitsemän euron hintaan matkaani. Arvelin, että kyllä ihan jo sen Hertan jutun takia tämä kannattaa ostaa ja kukapa tietää, jos tässä on muutakin hyvää luettavaa.

'Lappilainen kulttuurilehti' siinä luki heti kannessa. Kannen vihjeet sisällöstä panivat aavistelemaan, että kyllä tässä muutakin luettavaa on kuin vain sen Hertan juttu. "Saunasta täällä ei ymmärretä yhtään mitään" ja "Kuivalihakeitto, kampanisut ja Lapin aito rieska" sivun 22 juttuna houkuttelivat heti lukemaan, mutta toki halusin lukea ihan ensiksi sen Hertan jutun. -Missähän se on?
No, lopulta se löytyi sivulta 40 ja oli otsikoitu "Räkkäsuojan vainajan tapaus".

-Yyym.. niin lappilaista että! Räkkäsuoja! - Eikö vaan ole hieno ja kuvaava sana?

Ja sitten se juttu. Perin positiivinenhan se oli. Olen nyt näitä kirjani 'Tuulinen maa' arvioita muutaman lukenut ja se on niin mukava huomata, että kuinka erilaisiin asioihin eri lukijat kiinnittävät huomiota.
Siihen lukijan näkemän ja kokeman rinnalle kun laittaa sen mitä itse on ajatellut jotakin kirjoittaessaan, mihin pyrkinyt sanoillaan ja miksi on käyttänyt sellaisia ilmaisuja kuin on käyttänyt, niin... no en tiedä mitä sanoisi. Ehkä juuri sen, että niin erilaisia me ihmiset olemme. - Onneksi olemme!

Näin Hertta kirjoitti:


Kiitos Hertta sinulle ihan erityisesti viimeisestä lauseesta tuossa tekstissä. -Eihän sitä tiedä vaikka jotakin vielä syntyisi...

Jänkä-lehti oli minulle positiivinen ilmestys ja olisi sitä ollut ilman tuota Tuulista maatakin. Lehteä ei kyllä ole joka ärrällä myynnissä, mutta laitanpahan tähän listan mistä sen voit ostaa. Nettiosoite on www.janka.fi ja sieltä voit tehdä vaikka kestotilauksen. Hintakaan ei ole kuin 13 euroa / vuosi (kaksi lehteä). '

Tuolta Syrjä-Suomesta, Helsingistäkin lehti löytyy vaikka Akateemisesta Kirjakaupasta. Jotta kipaseppa ostamaan!

- Niin muuten, tiedätkö sinä mikä on räkkäsuoja? Jos et tiedä niin asian selvittämiseksi on ainakin kaksi mahdollisuutta. Eka ja paras on tietysti lukea tuo Tuulinen maa. Toinen ja turhan helppo on kirjoittaa sana googlen hakuun.

- No oho! Kokeilin, mutta ei muuten löytynyt Googlen avulla räkkasuojasta ihan hyvää kuvaa. Taitaa tähän hätään olla paras sanallinen kuvaus löytyä Tuulisen maan sivuilta! Vaikka jos ihan tosissaan ollaan, niin tokkopa tässä kellään mikään hätä on tuota selvittää.




lauantai 6. toukokuuta 2017

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.

"Nykyisin ovat Lapin-matkat muodissa", aloittaa Ilmari Manninen kirjansa ja jatkaa "Useimmat matkustavat Petsamoon. Harvat eksyvät läntiselle reitille, joka pitkin Tornion- ja Muonionjoen laaksoa vie Enontekiön kirkolle, missä maantie loppuu, turistinkin kannalta kesken".


 Tässä on sitä jotakin! Jo pari sivua luettuaan tajuaa, että tässä kirjassa on ovi toiseen maailmaan, toiseen maailman aikaan. Kirjassa astutaan kiireen rajan yli. Täällä meillä päin nimittäin sanotaan, että Napapiiri on kiireen raja. Sen rajan kun ylität ja astelet siitä pohjoiseen, niin kiire jää taakse.

Manninenkaan ei pitänyt kiirettä. Ajattelehan, että hän teki matkansa Kemistä länsirajaa pitkin Enontekiön Palojoensuuhun ilmeisesti vuonna 1929. - Ainakin hän kirjoittaa 3.3.1934 päivätyssä esipuheessaan, että "Matkan suoritin viitisen vuotta sitten". Lopulta tuore matkakirja painetaan luettavaksi vuonna 1936. Ei siinä hyvää asiaa kiireellä pilattu!
Tuo aloitus "nykyisin ovat Lapin matkat muodissa", on siitä hieno, että se on kuin tämän talven Lapin Kansan otsikoista tai YLEn iltauutisista repäisty. Kirjan julkaisemisesta kuluneet 80 vuotta eivät ole tuota asiaa miksikään muuttaneet. 
Se muoti on kyllä siinä muuttunut, että eipä silloin vuonna 1929 tainnut kovin paljon tulla turisteja maamme rajojen ulkopuolelta, mutta esimerkiksi helmikuussa 2017 Lappiin tuli turisteja ulkomailta noin 250 000 yöpymisen verran! Kiinalaiset ovat nyt uusi kasvava tulijoiden ryhmä. Lappi on päässyt hyvin läpi kiinalaisessa mediassa ja se on sytyttänyt Lappi-kuumeen monille varakkaille kiinalaisille.
Mutta mennäänpä vielä Manniseen ja hänen kirjaansa. Se 80 vuoden takainen kuvaus länsirajan elämästä on kiehtova. Matka alkaa kuvauksella Kemin kaupungista. "Kemi on varsin tyypillinen pikkukaupunki, tuollainen hiljaisuuden tyyssija. - - - Ihmettelin kahvilain paljoutta. Kadulle raikui avatuista ovista ja ikkunoista gramofonin leikkaava parku. Huvittelunhaluisia näytti olevan riittämiin."

Sitten tullaan jo Pelloon. "Jos etelän ihmisille kerrottaisiin, että täällä Tornionjoenlaaksossa asutaan kesällä navetoissa, eikä annettaisi tarkempaa selitystä, saisivat he hyvin nurjan käsityksen sikäläisen väestön puhtaudesta. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Torniojokilaakson väestön puhtaudenharrastus on esikuvallista..."

Luku, joka on otsikoitu "Vaattojärvelle" alkaa säälitellen niitä, "jotka tulevat Peräpohjolaan tai Lappiin komeasti autolla ajaen ja tyytyvät katselemaan näköaloja nykyaikaisesta ajoneuvostaan käsin". Manninen sanoo, että täällä matkoilla tarvitaan moitteettomasti toimivia jalkoja ja palkeita ja mukavuuden vaatimuksista on luovuttava jos aikoo nähdä aitoa elämää. "Erämaa antautuu vain jalan taivaltavalle."

Vaattojärven nähtävyyksistä kertova luku alkaa reilun neljän sivun kuvauksella Peräpohjolan eukoista, jotka polttavat piippua. Manninen oli kysynyt eräältä emännältä kuinka kauan tämä oli piippua polttanut. Vastaus oli, että "minä olen polttanut piippua syntymästäni saakka. Toisessa suupielessä oli tissi ja toisessa piippu."

Poronhoidon kuvaus on toki saanut sivuja viisinkertaisesti verrattuna eukkojen piipunpolton kuvaukseen, mutta on kirjassa myös sellainen luku kuin "Kansantieteellistä hajua". Manninen sanoo omistavansa tämän luvun Lapin hajuille. Hän tekee Lapin hajuista tällaisen luokittelun: 1) makuuvaatteiden tuoksut, 2) ruoka-aineiden haisut ja 3) muut löyhkät. Tämän luokituksen yksityiskohtaiset kuvaukset väkisinkin hymyilyttävät.

Tuon ajan matkalaiselle olivat tienvarren kievarit tärkeitä. Niiden "ruokamuoreja" Manninen kuvaa suorasanaisesti. "Ja tulta kohentelemassa istui takan ääressä pulska Lapin-Elli - varmaankin koko Lapin ja Peräpohjolan valtavin ruho."
"S-n kievarin emäntä, helmipä oli tuo eukkonen. Ihmeellistä vain, miten ihmisen nahka venyy.  Ei tälle emännälle vedä vertoja edes Lapin-Ellikään, niin mahtava kuin onkin."
"Fetan emännästä en muista muuta kuin takaliston, kun hän käänsi sen meille ja konttasi kievarikamarin sängyn alle etsimään pesuvatia."

Kansantieteilijä kun oli, on Manninen vielä kirjoittanut luvut poronhoidosta ja tietenkin pohjoisen käsitöiden tekijöistä ja heidän tuotteistaan. Mielenkiintoinen oli myös luku "Uuttu". Kirjoittaja selittää, että siipikarjanhoito ei näin pohjoisessa juurikaan onnistu, mutta sen sijaan rakennetaan pesäpönttöjä, uuttuja, sotkille ja koskeloille. Niistä sitten kerätään munia ruokataloutta varten. Homma oli kuulemma laitonta, mutta Palojoensuun poliisillakin oli useita pönttöjä vain parinkymmenen metrin päässä talostaan. Se siis siitä laittomuudesta.

Kirjan teksti on näin vanhaksi kirjaksi helppoa ja mukavaa luettavaa. Aikaansa nähden hyvälaatuisia kuvia kirjassa on reilut 50. Se on paljon kun sivuja kirjassa on vain 108.

Alunperin kirja on leimojen mukaan kuulunut Kemin kaupunginkirjaston
kokoelmiin, mutta lopulta siihen on lätkäisty leima "Poistettu myytäväksi". Jonkun kirpparin kautta se sitten tuli minun aarteekseni.
Mukava tätä on suositella jokaiselle Lapista ja Lapin matkailusta kiinnostuneelle, mutta tosiasia taitaa olla, että ei tätä ihan helposti käsiinsä enää saa. Taitaa olla kustantajan varastoista jo loppunut. Antikvariaatti Menec näyttää kyllä myyvän yhtä kirjan kappaletta hinaan 60 euroa. Osta pois!

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.
Sivuja 108.
WSOY 1936