tiistai 28. marraskuuta 2017

Sonja Lumme: Tomaatti!

Eilen illalla minusta tuli tomaattiuskovainen. Kävin kirjastossa palauttamassa ison kasan kirjoja, ja samalla tietysti katselin mitä uutta lainaisin. Mukaan oli lähteä pohjois-korealaisen naisen pakokertomus, mutta kun sitä aikani selasin, niin jätin sen siihen esittelyhyllyyn. Arvelin, että en nyt saisi sitä luettua, ehkä joskus myöhemmin.

Vaimolle meinasin ottaa kirjan, jossa oli lahjaideoita. Siinä oli paljon sellaista, mikä olisi voinut häntä kiinnostaa, mutta toisaalta, sitä kirjaa ei ollut tehty oikein innostavan näköiseksi, joten jätin senkin.

Vielä katselin muutamaa muutakin, mutta eivät ne nyt vain sytyttäneet. Sitten löytyi Rovala ry:n kustantama kirja, jossa esiteltiin Lapin savottaperinnettä. Kirja oli päällisin puolin ihan yhtä vanhan näköinen kuin savottaperinnekin. Siinä savotoilla töissä olleet itse kertova millaista se työ oli. Kirja lähti mukaan.

Sitten löytyi komean punaisella selkämyksellä varustettu kirja Tomaatti! Kirjan kuvitus jo oli sellainen, että ei sitä vaan voinut olla ottamatta mukaan. Isokokoinen kirja ja paljon kokosivun kuvia ja jopa koko aukeaman kokoisia kuvia tomaattien maailmasta.

Sen verran minussa on jäljellä pikkupuutarhuria, että jo ennen nukkumaan menoa sain kirjan käytyä läpi sivu sivulta. Ehdin jo lukemaan tomaattien alkuperästä (nehän tulivat Eurooppaan 1400-1500 luvun taitteessa jostakin Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan suunnalta), luin ohjeet tomaattien kylvöstä ja kasvatuksesta, lannoituksesta (nokkoskäyte on hyvä kastelulannoite) ja monesta muusta huomion arvoisesta asiasta.

Erityisen mielenkiintoinen osa kirjaa oli noin 40 eri tomaattilajikkeen esittely. Blush, Black Prince, Bajaja, Black Krim, Cirtina, Cream Sausage ja Great white ovat vain osa nimistä, joiden lajikeista on hyvät kuvat ja esittelyteksti, josta saa käsitystä lajikkeen mausta, satoisuudesta, alkuperästä. Silmänruoka ja teksti vaikuttavat yhdessä sen, että mieleen tulee väkisinkin, että näitä pitää päästä testaamaan.

Testiosuutta varten kirjassa on vielä melkoinen määrä ruokaohjeita, joiden keskeinen ainesosa on tomaatti. Ohjeiden tulokset on myös kuvattu ja kuvien katseleminen saa aikaan... no kyllähän sinä tiedät...

Tomaatti! sai minut haaveilemaan omasta kasvihuoneesta ja vähintäänkin kymmenestä eri tomaattilajikkeesta, tomaattihuoneen tuoksusta, ja oikean tomaatin mausta. "Maistettuaan kerran kypsänä poimittua ja luomuna kasvanutta tomaattia, ei tehotuotettua tunnista samaksi hedelmäksi."
Sonja Lumme väittää, että "harrastus vie pikkusormen jälkeen koko käden olkapäätä myöten".

Minusta siis tuli ihan yhdellä lukemisella tomaattiuskovainen, kun luin vielä siitä kuinka terveellisiä tomaatit ovat. Ajatella! Tomaatin lykopeeni on voimakas antioksidantti, jonka on todettu ehkäisevän syöpää, erityisesti eturauhassyöpää. Listalla ovat myös masennus ja harmaakaihi sekä tietysti erilaiset muistisairaudet. Tomaatti on siis todellinen ikäihmisen superruoka. Ja myös superruoka pitkään ja hyvään vanhuuteen varustautuvalle nuorelle.

Melkein (olen varma, että jo melkein) näin viime yönä tomaatintuoksuista unta punaisista tomaateista, jättimäisistä keltaisista tomaateista, pienistä Brown Berryn mahonginruskeista tomaateista, Tigerelloista, Rugantinoista ja ilman muuta vaalean ruusunpunaisista Pink Thai Egg tomaateista.

Aamulla muistin nähneeni netissä myynti-ilmoituksen puutarhasta kasvihuoneineen. Missähän se ilmoitus oli? Oliskohan se puutarha liian iso kahden ihmisen tomaattikasvatusta ajatellen?

Tomaatti! on sytyttävä kirja sytyttävästä aiheesta. Se on kaunis kirja ja vieläpä ihan suomalaisen ihmisen kirjoittama. Sitä lukiessa ei siis tarvitse harmitella, että hyvähän sinun vetelä-Eurooppalaisen on tomaatinkasvatuksesta puhua! Kaikki kirjan tieto on Suomessa testattua ja ihan siis käytännössä testattua.

SUOSITTELEN ihan isoilla kirjaimilla. (Kirja soveltuu myös kerrostaloasujan haaveilukirjaksi; parvekkeellakin voi kasvattaa vaikka muutaman oman Venuksen!)

Sonja Lumme: Tomaatti!
Sivuja 240. Isokokoinen kirja.
Ulkoasu: GoMedia Oy
Valokuvat: Arne Nylander
Readme.fi 2017

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa. Nyt tuntuu, että kirja vetää vieläkin puoleensa ja se pitäisi oikeastaan lukea uudelleen. Se ensimmäinen lukukerta ei ollutkaan vain kerta, vaan luin sen pienissä pätkissä, kun muuhun ei oikein ollut aikaa.

Everstinnan punainen ja perin yksinkertainen kansi istuu jotenkin tosi hyvin kirjan sisältöön ja niihin ajatuksiin mitä kirja herätti minussa.


Ensinnäkin kirjan kieli. Lukiessa ei voinut kuin ihmetellä, että miten joku voi kirjoittaa  näin ronskin kaunista kieltä pääosin tosi rumista asioista. Alkuun Liksomin käyttämä murre, kaiketi jonkinlainen meän kieli, tuntui työläältä lukea. Muutaman sivun jälkeen siihen kuitenkin tottui ja sitten se ei ollut enää edes hidaste, vaan osa kielen kauneutta. (Mukava lisä oli kirjan lopussa oleva sanakirja, josta voi tarkistaa murresanojen merkityksen, jos merkitys ei aukene suoraan tekstistä.)

Kirja on pitkä monologi, mutta siinäkin Liksom on onnistunut hienosti. Oikeastaan on vaikea edes ajatella, että tämä olisi voinut olla jotakin muuta kuin monologi - niin hyvin tuo tyyli sopi kirjaan.

Entä sitten kirjan varsinainen sisältö? Nyt ajatuksissani on, että henkilökuvauksena Everstinna on kuvaus kahdesta rikkinäisestä ihmisestä: Everstistä, joka oli niin rikki, että rikkoi Everstinnan jo paljon ennen kuin he edes oikeasti tutustuivat toisiinsa ja jatkoi rikotun rikkomista heidän suhteensa surkeaan loppuun saakka.  

Kirjan iso taustakuva on sitten fasismin ja natsismin nousussa, joka imaisi sisäänsä niin Evesrstin kuin Everstinnankin. - Ja puoli maailmaa siinä ohessa.

Tapasin joku päivä sitten henkilön, jolla oli aikalaiskuvaa kirjan esikuvahenkilöistä eli Everstinnasta, joka on kirjailija Annikki Kariniemi ja Everstistä eli eversti Oiva Willamosta. "Aika erikoisia persoonia he olivat."

Kariniemi itse on kirjoittanut heidän avioliitostaan kirjan jo 50-luvulla. 'Erään avioliiton anatomia' on minulla lukematta, mutta pitäneekö sekin nyt kaivaa jostakin esille kuin taustaksi Liksomin teokselle?

Everstinna on kirjana kuitenkin selkeästi fiktio. Joku niin selkeä henkilöhistorian virhekin tuli vastaan, että ajattelin sen olleen ihan tahallinen virhe, se kun oli sellainen, että minäkin sen huomasin.

Toisaalta kirjassa piipahtavien oikeiden ja olemassa olleiden henkilöiden suuri määrä tuo sitten osaltaan todellisuuden tuntua. Välillä ihan hengästytti samalle sivulle ahdettujen sotaherrojen suuri määrä.

Väkivalta oli tiestysti Everstin työtä, mutta kamala oli lukea kuvasta siitä miten se väkivalta tuli miehen avioliittoon ja miten nainen sen kesti ajatellen sen jotenkin vain kuuluvan siihen.

Toinen, joka pani miettimään oli se miten fasismi ja natsismi sokeuttivat ihmisen niin, että he hyväksyivät sen kauheudet. Tuo ideologia vain kietoi ihmiset kuoleman syleilyynsä ja vei heidät mennessään.

Kirjaa lukiessa ei voinut välttyä pelottavalta ajatukselta, että olemme nyt yhteiskunnallisesti taas tilanteessa, jossa natsismi nostaa päätään ja se haalii edelleenkin valtaansa ihmisiä, joita sitten voi käyttää perkeleellisten päämääriensä toteuttamisessa. Ihminen ei vain näytä oppivan historiastaan yhtään mitään.

Mutta... iliman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kirjan kieli oli iso plussa, ajankuva toinen plussa ja ajankohtaisuus kolmas. Ja laitetaanko vielä neljänneksi plussaksi se, että kirjan henkilöillä on ihan oikeat esikuvansa. Siis neljä plussaa...viidestä.

Rosa Liksom: Everstinna
Sivuja 195 + Everstinnan sanakirja
Kustantaja Like Kustannus Oy, 2017

tiistai 24. lokakuuta 2017

Hannu Nyman: Rajaton kirja

Hannu Nyman on kirjoittanut mielenkiintoisen tietokirjan, aiheesta, joka on koskettanut jollakin tapaa jokaisen suomalaisen elämää ja myös kaikkialla maailmalla on vaikuttanut miljoonien ja miljoonien ihmisten elämän kulkuun. Nymanin kirja olisi nyt hyvää luettavaa jokaiselle tässä satavuotiaassa Suomessa, jos ja kun haluaa miettiä, että mistä tämä Suomi oikein on tehty.  


Rajaton kirja on täynnä tietoa siitä miten Raamattu on saavuttanut eri kieliryhmiä kaikkialla maailmassa. Raamatun saaminen eri kansoille heidän ymmärtämällään kielellä ei ole ollut helppoa. Kahden vuosituhannen aikana on tarvittu paljon ihmisiä, jotka ovat antaneet suorastaan koko elämänsä raamatunkäännöstyölle. Ilman näitä ihmisiä maailma olisi paljon köyhempi.
   
Jostakin syystä Raamatun kääntämisen ja painamisen ovat monet valtaapitävät kokeneet sellaiseksi uhkaksi itselleen, että he ovat yrittäneet parhaansa mukaan estää käännöstyön ja Raamattujen levittämisen. Kirjan kääntäjiä ja painajia on siksi vainottu aika ajoin kuin suurimpia roistoja ja moni on henkensä menettänyt sen seurauksena, että on kääntänyt Raamattua uudelle kielelle. Eikä siinä kaikki, Raamatun omistaminenkin on ollut ja on edelleenkin jossakin päin maailmaa sellainen rikos, josta pahimmillaan kaula katkeaa.

Ongelmana Raamattujen levittämisessä eivät kuitenkaan ole olleet vain kokonaan tästä kirjasta piittaamattomat ihmiset. Nyman kertoo myös rehellisesti sen, että kristityillä on ollut keskenään niin suuria erimielisyyksiä Raamatun kääntämisestä, että toisten mielestä "vääriä" käännöksiä on rovioilla poltettu ja pyritty ne hävittämään. Kirkkojen miehet itsekin ovat lämmitelleet raamatturovioilla.

Nymanin kirjaa lukiessa väkisinkin nousee sekin kysymys, että miksi Suomi on Suomi? Vastauskin löytyy: yksi iso osatekijä suomalaisuudessa on se, että Mikael Agricola käänsi Uuden Testamentin 1548 ja koko Raamattukin saatiin suomeksi jo 1642. Tuolloin vielä perin pikkuruinen suomalaisten ja suomea puhuvien joukko sain Raamatun omalla kielellään ja Raamatusta tuli pikkuhiljaa kirja, joka löytyi jokaisesta suomalaisesta kodista.

Suomalaiset ovat aina olleet lukevaa kansaa ja varsinkin varhaisina suomalaisuuden aikoina ei kodeissa ollut kovin paljon muuta lukemista kuin Raamattu ja Katekismus. Siksikin Raamattu pääsi vaikuttamaan kuin "kansakunnan kaapin päältä" yhteiskunnan kehitykseen.

Ajattelen, että nyt puolestaan eletään jo aikaa, jossa Raamatun arvovaltaa on heikennetty ja sen arvoista halutaan luopua. Näin on tapahtunut, vaikka jokaisen pitäisi Suomessa ymmärtää, että tämä maa on rakennettu Raamatun arvoja kunnioittaen ja juuri siksi Suomi on ollut se Suomi, jossa meidän on hyvä asua ja elää.

Raamatun historia sen kääntämisen ja levittämisen historia on rosoinen, niin kuin Nyman sen ilmaisee. Kaikesta inhimillisyydestä huolimatta mukana on kuitenkin kaiken aikaa ollut jumalallinen puoli. Osan siitä voimme ymmärtää, mutta suuri osa jää mysteeriksi.

Siitä jumallisesta kertoo se, että " Tämän kirjan sanoma on vaikuttanut mullistavasti miljoonien ihmisten elämän kaikkialla tämän pallon pinnalla. Raamatun viesti on muuttanut lukemattomien ihmisten elämän, vaikuttanut yhteiskuntaan, kulttuuriin, taiteisiin, tieteisiin -- ja ennen muuta tavallisen, pienen ihmisen elämään. Mikään muu kirja tässä maailmassa ei ole saanut vastaavaa aikaan."

Siispä luetaan Kirjaa ja myös tätä Nymanin mielenkiintoista kirjaa Raamatun käännöstyön historiasta.

Hannu Nyman: Rajaton kirja
Kansi Marko Soini
Sivuja 295
Kustantaja Päivä Oy



perjantai 13. lokakuuta 2017

Nescafe Mocamba-kahvi. Kahvipaketti 40 vuoden takaa. Maistuis varmaan sullekin!

Nestlen mukaan Mocamba on valikoi- tujen afrikkalaisten kahvien sekoitus ja pakkauksessa on 80 grammaa pakas- tekuivattua kahvia. Niin kuin edellisessä postissani kirjoitin, niin tämä kahvipa- ketti on säilynyt avaamattomana josta- kin sieltä 70/80 -lukujen taitteesta. Se on minullakin jo pari vuotta odotellut avaa- mista ja tänään se suuri päivä viimein koitti.
Juuri avatun pakkauksen antama tuoksu oli ihan hyvä. Se lievä epäilyttävä sivutuoksu ehkä sittenkin tuli omista ennakkokäsityksistä, eikä kahvipakkauksesta. Ennakkokäsityk- seni sanoi, että 40 vuotta vanha kahvi ei voi olla juotavaa. Kun siirsin syrjään näitä ennakkokäsityksiä, niin avatun pakkauksen tuoma tuoksu oli ihan hyvä.


Normaalisti en näitä pikakahveja juo, mutta sen verran kokemusta on, että joku kahvimerkki niissäkin pääsee yllättävänkin lähelle aidon kahvin makua. Miten Mocamba tässä onnistuu?

Käytin Mocamban pakastekuivatua kahvia kuppia kohden aika tarkasti sen mukaan kuin mitä ohje pussin kyljessä neuvoi. Veden lisäämisen jälkeen "liemen" väri oli aivan hyvän kahvin väristä. Mutta... lähempi tutustuminen liemen tuoksuun... se tuoksu oli lähinnä kauhea. Siis paha. Ei ollenkaan kahvin tuoksuinen. Nyt jo epäilytti koko homma.


Sitten olikin jo maistamisen vuoro. En kyllä uskaltanut maistaa ilman maidon lisäämistä. Ensimmäiseen makukokemuk- seen vaikutti hankalasti tuo liemen tuoksu. Kuitenkin kun siirsin kuppia kauemmas nenän alta ja maistelin kahvia suussani, niin oikeastaan yllätyin: erehdyttävästi ihan kahvin makua oli suussa!

Tuo minun normikahvikupillinen Mocambaa on nyt juotuna ja vielä sormet osuvat tietokoneen nappaimistolla oikeisiin kirjaimiin ja ajatuskin vielä toimii. En voi mitään sille ajatukselle, että taidan juoda toisenkin kupillisen. Ja tarjoan vaimollekin. Niin ja vieraita on tulossa, eiköhän heillekin voi Mocambaa tarjota?

Se on kyllä sanottava, että ennakkokäsitykset siitä mikä on hyvää ja mikä huonoa, vaikuttavat aika paljon ihmisen makukokemuksiin. Toinen vaikuttava tekijä on hajuaisti. Ja hyvä, että ihmisellä se aisti pyrkii varoitamaan vaarasta.

Tuletko kahville? Juodaan yhdessä kupillinen, kaksikin. Tarjous on voimassa vain loppuviikon ajan.

Niin, onhan minulla tuolla hyllyssä vielä toinenkin paketti saman ikäistä kahvia. Sain sen lahjaksi samalla kertaa tuon Mocamban kanssa. Jos hintalappua on uskominen, niin Brassero voi olla vielä parembaa kuin Mocamba. Hinta nimittäin on ollut vitosen kalliimpi, eli 19,95 markkaa. Pussin kyljessä oleva esittelytekstikin lupaa hyvää: Parhaimpien laatujen sekoitus.

Jotta kun tulet, niin voit valita kummasta pussista kahvi valmistetaan.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Rohkea rotan syö, vähemmän rohkea Mocamban juo

Paketti Mocambaa on jo pari vuotta odotellut keittiön hyllyssä sitä, että rohkeuteni kasvaisi siihen mittaan, että uskaltaisin tarttua tuohonkin haasteeseen. Nyt on se hetki! Tai siis perjantaina...
Mocamba-paketti on ollut aikoinaan myynnissä Oulaisissa Spar-kaupassa, joka lopetti toimintansa kaiketi joskus 70-80 lukujen taitteessa. Hintaa paketilla oli ollut tarjoushinnalla 14,95 markkaa.

Minä sain tämän paketin Pelleltä ja Liisalta, jotka perustivat 80-luvun alkupuolella tuon entisen kaupan tiloihin kahvilan, jonka nimeksi tuli Piparkakkutalo. Avaamaton paketti Mocambaa oli löytynyt kaupan varastoja siivotessa.
Niinpä ajattelin viedä tuon paketin tarinan kauniiseen päätökseen valmistamalla siitä kahvin perjantaina 13.10. Valitsin tuon päivän siksi, että lauantaille ei ole erityistä ohjelmaa - ja tarvittaessa voin sairastaa sen päivän ihan vapaasti. En nimittäin ole ihan varma, että nelisenkymmentä vuotta vanha kahvi on vielä juontikuntoista. 
Kirjoitan tästä makukokemuksesta sitten kun kahvi on juotu ja mahdolliset jälkiseuraamukset kärsitty. 

perjantai 6. lokakuuta 2017

Itä-Saksan Sintrax ja Pauligin New York

Sanooko sinulle nimi Sintrax mitään? - No, minäpä kerron miten tuo nimi aukeni minulle. Muutama vuosi sitten paikallisella kirpparilla näin lasisen kapistuksen, jonka tunnistin heti kahvikeittimeksi. Olin minulla Bodumin vakuumikeitin ollut hyllyssä jo pitkään ja tiesin siis idean.
Katsoin keittimen hinnan ja hämmästyin, että siitä ei pyydetty kuin neljä euroa. Niin tulin keittimen kanssa kotiin ja ei muuta kuin nettiä selaamaan. Sieltähän se Sintrax löytyi ihan helposti.

Löytöni oli muinaisen Itä-Saksan alueella Jenan kaupungissa tehty keitin jostakin 1950-luvulta.  
Erikoista tässä keittimessä on ensinnäkin se, että sen yläosassa on lasista valmistettu kiinteä suodatin, joka varmistaa ettei kahvin purut valu valmistusvaiheessa keittimen alaosaan.







Ensituntumalta systeemi vaikuttaa epävarmalta, mutta kyllä se toimii! - Kahvista tulee kirkasta, eikä mitään sameaa sakkavettä.
Kahvin valmistus tapahtuu Sintraxilla samalla tavalla kuin se tapahtuu Bodumin Santoksella. Laitetaan siis vesi alaosaan ja jauhettu kahvi yläosaan. Sitten vain koko komistus hellalle kuumenemaan.

Kahvina meillä on tällä viikolla ollut Pauligin New York. Se soveltuu Sintraxillekin aivan hyvin. Näistä Pauligin "kaupunkikahveista" olen maistanut aikaisemmin vain yhtä ja se ei oikein innostanut. Tämä New York on kyllä toista maata, eli oikein hyvää. Paahto ei ole kovin tumma, ja lopputulos on hyvä kahvi joipa sitä sitten maidolla lantrattuna tai mustana. Sellainen kivan aromikas, sanoisinko pyöreä maku. Tälle aamua sitä on tullut juotua jo monta kupillista.

Kuvassa vesi on juuri nousemassa alaosasta yläosaan. Tässä vaiheessa käännän hellan levyn nollille, vesi nousee näin ylös rauhallisemmin.


Vau! Kaunis kahvinäky!












Lopulta melkein kaikki vesi on noussut ylös ja makea kahvin tuoksu kertoo, että hyvää on tulossa. Alaosan pohjalle jää vähän vettä ja se varjelee lasikannua hajoamasta kuumalla levyllä. Se kuumuus pitää kahvin yläosassa ja keittäjän harkintaan jää sitten se, että missä vaiheessa siirtää keittimen pois kuumalta levyltä.
Kun siirtää pannun syrjään, kahvi laskeutuu alaosaan.

Sitten ei muuta kuin nauttimaan hyvästä kahvista. Tämä minun keitin on vähintäänkin 60 vuotta vanha, ja sillä kahvia valmistaessa väkisinkin pukkaa hivenen nostalgisia tunnelmia keittiöön. Ihan mukava peli tämä Sintrax!

torstai 28. syyskuuta 2017

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla

Kirjastossa käydessä esittelyhyllystä tarttui matkaan 'Avio-onnea kaikilla mausteilla'. Pikainen selaus ja pienten katkelmien lukeminen antoi tuntuman, että vienpä kirjan kotiin asti ja katson tarkemmin. Kirjan värikkäät piirroskuvatkin olivat mukava +piriste jo tässä kiinnostusvaiheessa.


Avio-onni on jo sellainen ajatus, että kukapa avioliitossa jo oleva ei sellaista haluaisi. Kirja ei kylläkään ole mikään avioliiton onnen tee se itse käsikirja, vaan se on tämän Suihkosen pariskunnan oma tarina ihan sieltä seurustelun alusta nykyiseen avio-onnen tilaan 36 vuoden avioliiton matkalta.

Kirjoittajana ja kertojana tuntuu olevan enimmäkseen tuo Pentti. Itse olisin kaivannut enemmän rouvankin ääntä, mutta kun lukijanakin nyt oli ihan selkeästi mies (olen varma tästä), niin pääsääntöisesti oli ihan mukava Pentin kertomaa lukea. Jotenkin tuntui, että olemme samassa veneessä.

Aika usein kun olen enemmän tai vähemmän kuunnellut kriisiytyneessä avioiitossa olevien omaa tarinaa, niin olen huomannut kuinka siinä ollaan juuri tässä ja nyt. Silloin on vaikea katsella sinne avioliiton alkuun, rakastumiseen ja kaikkeen hyvään mitä on ollut. Vielä vaikeampaa on kurkistella tulevaan ja ajatella, että siellä melkein kulman takana voisi olla jotakin perin hyvää tällekin liitolle. Hyvään jatkoon kuitenkin tarvittaisiin juurikin näitä molempia näköaloja.

Suihkosten kirjassa ehkä parasta on juuri se, että he kertovat avoimesti tapahtumia sieltä varhaisesta alusta saakka ja tarinassa on se tuntu, että avioliitto voi kasvaa juurikin jonkinasteisten kriisien kautta ihan hyvään kukoistukseen. Eli... kriisi ei siis ole sen merkki, että nyt pitää erota, vaan se on sen merkki, että avioliito hastaa juuri silloin niin miestä kuin naistakin kasvamaan ihmisenä ja puolisona.

Suihkoset tuovat hyvin esiin lujan sitoutumisen merkityksen:
"Sitoutuminen ei ole nykyisin muodissa. Monet kuvittelevat, että jos sitoudun toiseen ihmiseen, joudun kahleisiin: tulen sidotuksi, enkä voi enää toteuttaa itseäni. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Se, että sitoudumme puolisoomme päinvastoin vapauttaa meidät elämään kokonaisvaltaisesti ja aidosti. Sitoutuminen on vapaaseen tahtoon perustuva asenne: "Haluan olla puolisoni rinnalla, tuli mitä tuli." Tämä ei vaadi yli-inhimillisiä ponnistuksia. Sitä se kuitenkin edellyttää, että suostumme toimimaan ainakin jossain määrin epäitsekkäästi."
Kirjan kuvitus oli iso ilo. Värikkäät ja vähän humoristisetkin kuvat värittivät kirjan kerrontaa mukavan osuvasti. Siitä kuvituksen tekijälle Antti Huoviselle kiitos!

Avio-onnea kaikilla mausteilla oli minulle tämän hetken lukumahdollisuuksiin nähden sopiva kirja. Se luvut olivat mukavan lyhyitä luettavaksi aamun lukuhetkessä ja vielä illalla viimeiseksi jaksoi ottaa luvun tai kaksi luettavaksi.

Viimeinen luku on otsikoitu "Avio-onni ei ole sattumaa". Suihkoset kysyvät siinä, että mitä avio-onnen saavuttamiseksi tarvitaan? Heidän reseptinsä on "hyvää tahtoa ja valmiutta tinkiä omasta mukavuudesta. On tarpeen ottaa käyttöön niitä työkaluja, joiden avulla monet muutkin ovat liittonsa perusteita vahvistaneet ja kriisien läpi voitokkaasti kulkeneet."

Mitäpä tuohon muuta sanoisi kuin, että noin se vaan on tuo avio-onni... Niin, ja niistä työkaluista, joita avio-onnen löytämiseksi tarvitaan, löytyy tästä kirjasta ihan mukavia kertomuksia.

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla.
Sivuja 231.
Kannen ulkoasu: Enni Tuomisalo
Kuvitus: Antti Huovinen
Kustantaja: Kustannus Oy Uusi Tie  2013



maanantai 18. syyskuuta 2017

Markku Toimela - Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa

Syksy näyttää käynnistyvän osaltani näillä tuttujen miesten kirjoilla. Edellinen luettu oli Korpin Heikin kirja ja nyt tämä Toimelan Markun kirja.

Pohjois-Korea on nyt uutisotsikoiden ykkösenä melkeinpä joka päivä. Niinpä tätä Markun kirjan lukemista aloittavalla voi olla odotuksena löytää kirjasta jotakin mielenkiintoista päivän vetypommi- ja ohjusuutisten rinnalle. Kieltämättä se oli minullakin mielessä.



Markku onkin käynyt Pohjois-Koreassa monta kertaa ja varmaan nähnyt siellä enemmän kuin juuri kukaan muu suomalainen. Siinä mielessä kerrottavaa riittää.

Kirjan ensimmäisessä luvussa hypätään kyllä suoraan Koreaan, mutta toinen luku vie tuon hyvän alkulämmityksen jälkeen lukijan Kymenlaaksoon ja Kouvolaan Markun lapsuuteen.

Kouvolan pojan kasvaessa aikuiseksi tie sitten vei muutaman mutkan kautta Hankkijan myyntimiehen tehtäviin ja siitä ensin kehitysyhteistyöhön Bangladeshiin, sitten Mongoliaan ja lopulta vuoden 2007 tienoilla Pohjois-Koreaan.

Työ Bangadeshissä ja Mongoliassa oli kuin valmistelua Pohjois-Korean vuosille. Itse olin jotakin sekä Bangladeshin että Mongolian vuosista kuullut Markulta itseltäänkin, mutta hyvin lukemisen mielenkiinto säilyi siitä huolimatta.

Pohjois-Korean tapahtumia ja varsinkin politiikkaa ja ihmisten arkea Markku kuvaa kirjassa säästeliään kauniisti. Hän ei ole asettanut itseään arvostelijaksi, vaan paremminkin auttajaksi ja joskus ihmettelijäksi. Kaikissa kerrotuissa kokemuksissa on positiivinen sävy ja se tuntu, että mies tosiaankin haluaa ymmärtää, mutta ei arvostella.

Suoraan sanottuna odotin enemmän "iltapäivälehtien uutisotsikoita", mutta niitä kirjasta ei löydy. Se on kirjoittajalta viisas valinta ja varmasti myös ainut oikea valinta.

Markun ja Kajn kirja on kuitenkin perin tervetullut lisänäkökulma aivan viime päivienkin uutisointiin. Kirjassa pohjoiskorealaiset ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Niitä ohjuksien laukaisunappien painajia saatika niiden nappimiesten käskyttäjiä Markku ei liene tavannut olenkaan.   

Kirjaa lukiessa tietysti mietin minäkin, että mitä tuosta maasta ja sen johtajista oikein pitäisi ajatella? Mietin sitäkin, että miten viime aikojen tapahtumat vielä jatkuvat, tai... miten ne päättyvät. Markkukaan ei kirjassa anna muuta vastausta kuin sen, että ihmisiä pitää auttaa aina jos se vain suinkin on mahdollista. Nyt kuitenkin se avun välittäminen sinne perustasolle on kansainvälisten pakotteiden kautta tehty melkeinpä mahdottomaksi. Niillä pakotteilla kaiketi pyritään tekemään hyvää, mutta tällä hetkellä ne taitavat vain lisätä kärsimystä maan kansalaisten elämään.

Salakahvilla Pohjois-Koreassa on kirja, joka ilman muuta kannattaa nyt lukea. Maan ollessa uutisotsikoissa, kirjasta saa sen tarpeellisen lisäkuvan, joka auttaa ainakin vähän enemmän ymmärtämään... kuinka ihmiset lopulta ovat kaikkialla samanlaisia. Ihmisten auttamisen merkityksestäkin voi pikkasen saada uutta kuvaa. Ja muutava juttu kirjassa on sellainenkin, että niillä saa kuulijoiden mielenkiinnon heräämään vaikka työpaikan kahvihuoneen pöydän ääreen kokoontuneiden porukassa.

Markku Toimela, Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa.
Sivuja 240, kuvaliite.
Kustantaja Docendo, 2017.

torstai 7. syyskuuta 2017

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita

Heikki Korpin kirjaa lukiessani mietin sivu sivulta, että mitähän tästä kirjasta blogiini kirjoittaisin. Ei niin, etteikö sanottavaa olisi! Ongelma (jos se on ongelma?) on siinä, että kun lukee kohtuullisen hyvin ja pitkään tuntemansa kirjoittajan kirjaa, niin sen kokee ihan eri tavalla kuin sellainen lukija, joka ei kirjoittajaa tunne.

Heikki on kasannut elämänsä kuuden vuosikymmenen varrelta tarinoita kovien kansien väliin. Kun tekstisivuja on 144, osaa jo heti arvata, että kyse ei ole perinteisestä elämänkertakirjasta, vaan jostakin muusta. Ensimmäinen kiitos Heselle jo siitä, että et kirjoittanut elämänkertaa.

Kirjan nimi on hyvin kuvaava: Huiputtajan tarinoita. Hese on tehnyt pitkän työuran seurakuntakuvioissa nuorisotyössä ja näitä viime vuosia ihan seurakunnan johtajana. Rehellinen mies, joka tunnetaan myös huiputtajana. Huiputettavaa kun riittää täällä Lapissa. Niistä huiputuksistaan hän yhden luvun verran kertoo kirjassaankin. Mielenkiintoinen oli sekin luku.

Kun tuntee miehen, niin kirjaa lukiessa aivan kuin näki hänen kasvojensa ilmeen ja väsyneen irvistyksen miehen kivetessä suksilla kohti Saanan huippua. Se oli vain yksi tarina monien muiden joukossa, joissa lukukokemustani värittivät Hesen tutut eleet, ilmeet ja äänenpainot. Jäin miettimään, että mitenhän tämän saman jutun lukee ja kokee lukija, joka ei Heseä tunne?

Ensivaikutelma kirjasta oli, että se on turhan hajanainen ja pomppii vähän liikaa sinne ja tänne. Luettuani kirjan loppuun, totesin, että lopulta siitä rakentui ihan hyvä kokonaisuus.

Heikki kertoo itsesään ja elämästään, mutta tuntui siltä, että pääosassa ei ollut Heikki, vaan paremminkin hänen Jumalansa. Kertomukset siitä, miten hyvinkin konkreettisella tavalla Jumalan apu, johdatus ja varjelus ovat näkyneet Heikin elämässä, olivat rohkaisevaa luettavaa.

Kirjan antama kuva Heikistä oli aika pitkälle se sama, jonka tässä ihan arkisessa elämässä kuudentoista vuoden aikana olen hänestä saanut. Eli kuvaus oli siltä osin rehellistä.
Viisaasti Heikki oli kuitenkin jättänyt kertomatta monista elämänsä kipukohdista ja tilanteista, jotka varmasti ovat kouraisseet sielunmaailmaa syvältä. Kaikkea ei ole ollut tarpeen kertoa!
Yhtä viisaasti hän on kertonut sitten niistä elämänvaiheista, joissa on tarvittu rohkeaa uskoa ja luottamusta ja miten sitä kautta on päässyt tapahtumaan isoja ja merkittäviä asioita. Senkin puolen Heikin elämästä monet täällä Lapin alueella tietävät todeksi.

144 sivua. Yksi iltahan sen lukemisessa menee, ei juuri enempää. Mutta luulenpa, että monelle lukijalle Heikin kirjasta jää aika pitkä lukujälki. Nimittäin väkisinkin tätä kirjaa lukiessa saa rohkaisua Jumalan hyvyydestä ja uskollisuudesta myös oman elämänsä kuvioihin, sellaista rohkaisua, joka kantaa pitkään. Astuhan siis Hesen tarinoihin, Huiputtajan tarinoihin.

http://aikashop.fi/tuote/4051/huiputtajan-tarinoita 
Tekstini kuva Aikamedian sivulta

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita.
Sivuja 144.
Kustantaja Aikamedia, 2017



tiistai 8. elokuuta 2017

John Burke: Taivaan rajalla

John Burke kirjoittaa kuolemanrajakokemuksista. Täytyy myöntää, että otin kirjan luettavaksi hivenen epäillen. Tähän saakka olen tarkasti välttänyt koskemasta kirjoihin, jotka on otsikoitu tyyliin "Kävin seitsemän keraa taivaassa" tai "Kävin kadotuksen syövereissä".
Syy siihen, että olen näitä välttänyt, on ollut siinä, että olen haistanut niissä yleensä rahantekemisen makua ja toisaalta olen ajatellut, että minulle riittää se mitä Raamattu aiheesta kertoo. "Piankos minäkin tuollaisen mielikuvitusjutun sepittäisin", olen sanonut, kun joku on tämän sortin kirjoja minulle suositellut.

Muutaman sivun luettuani Taivaan rajalla -kirjaa, mieleeni tuli, että onhan minullakin kaksi kertomusta, jotka voisivat olla osa tätä kirjaa. Kun sen tajusin, niin lukeminen sai uutta potkua.

Ensimmäinen muisto on äitini kertoma tapaus, kuinka hänen siskonsa kuoli ollessaan 12 vuotias. Tyttö oli jo tuon ajan normaalissa saattohoidossa kotonaan, kun tiedossa oli, että hän pian kuolisi, eikä sairaalassa enää osattu auttaa. Hän tiesi itsekin kuolevansa, oli perin ahdistunut ja kapinoi sanallisesti kuolemaansa vastaan. "En halua kuolla! Miksi minun täytyy kuolla, vaikka olen vasta lapsi?"
Se oli perheväelle vaikeaa aikaa. Kerran muutama päivä ennen lapsen kuolemaa he olivat siinä sängyn ääressä. Lapsi oli syvässä unessa vai liekö ollut tajuton. Siinä hetkessä hänen kasvoilleen tuli mitä kaunein hymy, äitini kertoi.
Kun lapsi siitä heräsi, perheväki kysyi, että näitkö unta kun hymyilit niin kauniisti nukkuessasi?
- En nähnyt unta, minä kävin taivaassa.
- Millaista siellä oli?
- Kaunista, niin kaunista.
Siitä hetkestä tytön ajatus kuolemasta muuttui. Nyt hän vain odotti sitä, että Jeesus tulee noutamaan hänet taivaaseen. Hän kuoli onnellisena.

Toisen kuolemanrajakertomuksen kuulin muutama vuosi sitten eräältä jo eläkkeellä olevalta rovastilta. Hän kertoi, että häntä ei kuolema pelota, hän on käynyt taivaassa ja hän tietää mitä siellä on. Miehellä oli ollut kaksikin kertaa sydänpysähdys ja siihen nuo kokemukset liittyivät. Hänenkin kertomuksensa oli mielenkintoinen.

Burke vertaa kuolemanrajakokemuksista kertoneiden kokemuksia toisiinsa ja ne ovat yllättävän yhteneviä, olipa ihminen sitten länsimaisen ajattelun saastuttama tai itämaisen filosofian ja uskonnon keskellä elänyt.
Burke tekee myös kaiken aikaa vertailua noiden kertomuksien ja Raamatun tekstien välillä. Yllättävän paljon hän löytää yhtenevyyttä myös tässä vertailussa.

Pidin hänen tyylistään käydä asioita läpi pala palalta, ilman suurta tunnetta. Hän myöntää heti alussa, että ei usko kaikkia kuulemiaan kertomuksia näistä kokemuksista. Siksi hän käytti tarkkaa seulaa sen suhteen millaisia tapauksia otti kirjaan mukaan. Hän otti mukaan sellaisten ihmisten kertomuksia, joille arveli olevan mahdollisimman vähän hyötyä saada kertomuksensa julki. Pääosalla on kuulemma varallisuutta niin paljon, että sen persolla he tuskin ovat kertoneet omista taivaskokemuksistaan. Lisäksi hän pyrki valikoimaan ihmisiä, joilla olisi vaarana menettää vaikka ammatillinen uskottavuutensa kertomansa vuoksi.

Kirjasta löytyy kaiketi yli sadan henkilön kertomuksia kokemastaan. Burke ottaa niistä esille sen ydinkertomuksen, mutta sanoo, että hän ei kaikilta osin ole samaa mieltä kuoleman rajalla käyneiden kokemuksistaan tekemistä johtopäätöksistä. Kokemus voi olla aito, mutta johtopäätökset jopa vääriä, hän sanoo.

John Burke on Gateway Church -seurakunnan pastori Austinista, Teksasista. Hän on kirjoittanut esimerkiksi kirjan "Täydelliset älkööt vaivautuko", joka on  löytänyt paljon lukijoita myös Suomessa. Siinä hän kertoo seurakunnastaan, joka kutsuu epätäydellisiä ihmisiä tulemaan ongelmineen seurakunnan yhteyteen. Idea on siinä, että Jumala voi mullistaa myönteisellä tavalla ihmisten elämän.

Tuon "Täydelliset älköön vaivautuko" jälkeen "Taivaan rajalla" tuntui minusta ensin perin kummalliselta kirjalta kun tajusin, että kirjoittaja on sama John Burke. Nyt voin sanoa, että tämä viimeinen yllätti perin positiivisesti. Se oli asiallinen ja sen verran analyyttinen kirja kuolemanrajakokemuksista kuin vain voi olla. Parasta antia oli minulle se, että näitä kokemuksia verrattiin Raamatun teksteihin ja osoitettiin, että kertomuksissa on yllättävän paljon yhtenevyyttä Raamatun kanssa, vaikka kertoja ei olisi ollenkaan tietoinen mitä Raamattu näistä asioista kertoo.

Millainen paikka se taivas sitten Burken kirjassa on? Ensinnäkään se ei ole se paikka, jossa veisataan virsiä ianakaikkisesta iankaikkiseen. Lyhyesti voisi sanoa tuon äitini sisaren sanoilla "kaunista, niin kaunista" Se on paikka, johon kurkistettuaan tietää minne haluaa.

Mitäpä jos kävisit kurkistamassa taivaskuvaa tästä Burken kirjasta vähän tarkemmin? Suosittelen!

John Burke: Taivaan rajalla
Suomennut Annalena Toivola
Sivuja 362
Kustantaja Päivä Oy 2017  
(Kansikuva kustantajan sivulta)

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Italialainen kaunotar Nova Espress muutti meille

Nova Espress brev. no. 425231 on italialainen kaunotar jostakin 60-luvulta. Vai olisiko 50-luvun lopulta? Poikani oli tämän kaunottaren bongannut Hesassa kirpparilta ja osti sen ajetellen, että isä voisi olla siitä kiinnostunut.

Niinhän siinä kävi, että vieraillessamme Hesassa, pakkasimme kaunottaren laukkuun ja toimme Rovaniemelle.
Kaunis kuparinvärinen pinta on ensimmäinen ihastelun aihe. Väri taitaa kuitenkin olla vain hämäystä; pannu on alumiinia.



Nova Espressin sisukset puolestaan ovat jo sitten ihmettelyn aihe - enpä ole moisia sisuskaluja ennen nähnyt, vaikka kahvin valmistumisen idea on tietysti sama kuin tämän kaltaisissa pannuissa yleensä on. Toteutus vain oli minulle uusi.

 Kooltaan keitin on suuri: korkeutta on 25 cm ja vettä mahtuu 9 desilitraa.

 Matkalaukussa tuli Budapestista sopivasti myös italialaista Pellinin kahvia papuina kilon puketti.

Siinä on 60% Arabicaa ja 40% Robustaa. Eipä tässä muuta kuin pavut myllyyn ja kahvin keittoon.
 

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni

Joskus vuosia sitten etsin kirpparilta sopivaa lukemista lomamatkalle. Hain jotakin erilaista, siis sellaista, jota en juurikaan ollut aikaisemmin lukenut. Hyllystä löytyi Raymond Chandlerin Syvä uni.

Selasin kirjaa ja se mikä iski, oli tyyli, tapa kirjoittaa. Chandlerista en tiennyt mitään ja kirja näytti olevan jonkinlainen dekkari. Molemmat, sekä Chandler, että dekkari, olivat minulle uusia kokemuksia. Jostakin syystä en koskaan ollut päässyt oikein kiinni dekkareihin, yritystä oli kyllä ollut, mutta kesken ne aina jäivät.

Syvä uni tuli sitten luettua Balaton-järven rannalla aurinkoa ottaessa. Se mikä sytytti siellä kirpparilla, eli Chandlerin tyyli, ei sammunut lukiessa, vaan lomalta tultuamme piti etsiä lisää saman kirjoittajan kirjoja.

"Hänellä oli litteä naama ja kaareva lihaksikas nenä, joka näytti vankalta kuin risteilijän keula.Hänellä oli luomettomat silmät, riippuposket, hartiat kuin sepällä ja lyhyet ja kömpelön näköiset jalat kuin simpanssilla. Minulle selvisi möhemin että ne olivat vain lyhyet." (Kirjasta Näkemiin kaunokaiseni)

Chandler tunnetaan siis tyylistään ja sankaristaan Philip Marlowesta. Kirjoittaja on syntynyt 1888 ja tarinoiden kuvaukset 30-luvun Amerikoista ovat aidon karheita juuri siksi, että hän kirjoittaa ympäristöstä ja ajasta, jossa on itse elänyt. Hänen tapansa kuvata asioita, maisemia ja henkilöitä, on mehukas ja elävä, usein humoristinen.

Näkemiin kaunokaiseni on tarina, jossa "kivitaloa muistuttava Hirvi-Malloy etsii kahdeksan vuoden takaista rakastettuaan Velmaa Bay Citystä, Los Angelesin pahamaineisesta esikaupungista". Philip Marlowe on "yksityisetsivä, jonka leipätyönä ovat harmit" ja niitä harmeja riittää tasaisesti ripoteltuna koko kirjan matkalle.

Jos luet dekkareita ja varsinkin uusia tuotoksia, niin ota  nyt ihmeessä ja lue Chandlerin dekkarit läpi jos et ole vielä lukenut. Aika moni nykypäivän dekkari kalpenee näiden rinnalla!

Kesälomalukemista parhaimmillaan! Isosti suosittelen.

"Huoneessa ei ollut muuta naisellista kuin kokovartalopeili ja sen edessä reilusti tyhjää lattiatilaa." (Näkemiin kaunokaiseni)

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni.
Suomentanut Kalevi Nyytäjä.
Kansi Matti Ruokonen, C-G Hagsrtöm 
Sivuja 288.
WSOY 1991

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Vuolle-Apiala: Savusaunakirja

Tämän kesän huippujuttu oli kylpeminen savusaunassa. Ajattelehan - alkukesän lämmin ilta, koivinlehdet juuri aukeamassa, savun tuoksu ja pehmeät, koko ihmistä hyväilevät löylyt! Olihan se miellyttävä kokemus ja se sai haaveilemaan omasta savusaunasta.

Niissä haaveissa otin Savusaunakirjan tutkittavaksi. En siis vain luettavaksi, vaan ihan tutkittavaksi. Kirjassa on tekstin lisäksi paljon havainnollisia piirroskuvia mustavalkoisten valokuvien lisänä. Nuo piirroskuvat tekevät kirjasta elävän ja saunojen yksityiskohdat selviävät paremmin kuin vain tekstiä lukemalla.

Ihan harmittaa kun saunomisen yksi hieno muoto, eli tuo savusauna, on nykyään jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Liekö yhtenä syynä ollut juuri se, että saunat yleistyivät joka talon sisuksiin. Kun kehitys oli tämä, niin kukapa olisi savusaunaa rakentanut. Niin saunakansaa kuin olemmekin, niin suurin osa meistä ei taida olla saunonut savusaunassa ollenkaan.

Kirjan alaotsikkona on "Perinteisten savusaunojen suunnittelu ja rakentaminen" ja niinhän siinä  kävi minullekin, että vain vahvistui se ajatus, että minä taidan rakentaa savusaunan kunhan ehdin.
Tämän kesäloman olemme korjanneet vanhaa hirsitaloa ja sen pihapiirissä on aikoinaan ollut savusauna. Ja oikeastaan on vieläkin, mutta jo kasaan luhistuneena. Katto siitä on joskus pettänyt ja loppu onkin sitten sitä surullista tarinaa. Saunakuvastus on ollut siinä tontin laidalla niin toivoton näky, että en ole vielä koko rakennusta kunnolla tutkinut. Tälle tonttimme saunatarinalle voisi siis nyt alkaa suunnittelemaan jatko-osaa, jonka päätösjaksossa saunomme vaimon kanssa omassa savusaunassa.

Vuolle-Apiala on vanhan rakentamisen asiantuntija ihan viimeisen päälle ja Savusaunakirja kertoo hänen perehtymisestään vanhan rakentamisen tähänkin osaan.
Kirjassa esitellään yksitoista erilaista savusaunatyyppiä. Jaottelu on tehty alueellisesti niin, että kahdeksan saunatyyppiä löytyy Suomen alueelta ja kolme, eli Ruijan kveenien sauna, Pohjois-Ruotsin sauna ja Värmlannin sauna nimiensä mukaisesti Suomen ulkopuolelta.
Jokaisessa saunatyypissä on tietysti omat erityispiirteensä, ja niihin yritin sovitella muistikuviani niistä muutamista savusaunoista, joissa olen vuosien varrella saanut kylpeä.


Savusaunakirja ei siis kuitenkaan ole vain saunaperinnettä kuvaava kirja, vaan siitä löytyy hyviä ohjeita saunahaaveilijalle. Haaveilun lähtökohdiksi kirjoittaja esittää muun muassa sen, että kannattaa pyrkiä rakentamaan omalle alueelleen tyypillisen mallinen sauna ja samalla pitäisi välttää kaikkea sellaista uutta, joka ei ole kuulunut alunperin savusaunojen ideoihin. "Vuosisatojen kokemuksen pohjalla syntyneeseen savusaunaan voi yrittää tehdä uusia keksintöjä, mutta ei sauna siitä parane, mikäli mittapuuna käytetään löylyn laatua."

Olen kyllä tämän Savusaunakirjan lukenut aikaisemminkin, mutta nyt lukukerta oli erilainen, koska nyt oli se haave omasta savusaunasta mielessä. Aikaisemminkin kirja on ollut kyllä mielenkiintoinen, mutta vasta nyt oman savusaunomiskokemuksen (voiko sen noin sanoa?) herättämän haaveen tykyttäessä sisuksissa kirjan jokaista sivua tutkiessa, kirja sai aivan uusia ulottuvuuksia. Se sytytti. Melkein jo haistoin savun hajun.

Kirjasta on otettu painoksia tämän minun painokseni jälkeenkin ja sitä on edelleen myynnissä ainakin netin kirjakaupoissa.

Risto Vuolle-Apiala: Savusaunakirja
Julkaisija Risto Vuolle-Apiala 1994
Sivuja 111.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lapillinen arvioi Tuulinen maa -kirjaa

Mukava oli lukea taas kirja-arvio tuosta omasta kirjastani. Tai oikeastaan luin sen tästä Lapillinen -lehdestä jos aikaa sitten. Siis silloin kun se luukusta tömähti tuohon eteisen lattialle. Nyt lehti löytyy netistä ja ajattelin sen osoitteen antaa tätä kautta sinullekin, että saat ilahtua arvostelusta samalla tavoin kuin minäkin ilahduin:)

Lapillinen on Lapin Kirjallisuusseuran lehti, joka ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Tässäpä osoite sinulle ja klikkaamalla tästä löydät Kirjallisuusseuran sivulle ja siitä on sitten linkki tuohon lehden numeroon, jossa arvostelu oli sivulla 5 otsikolla "Taivaallinen Isä, pastori täällä taas".


Kuva on otettu läheltä Rovaniemeä pienen järven rannalta joskus elokuun lopun illassa auringonlaskun aikaan.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Mauri Hast: Pappapataljoona

Kirja ei ole ylistyslaulu talvisodan voitokkaista puolustustaisteluista, ei sotasankareista eikä sankarivainajista. Se on kertomus noin 40-vuotiaista pienviljelijöistä ja tukkilaisista, jotka komennettiin pohjoisen saloilta 15.10. 1939 Kotkaan linnoitustöihin, kenttävartiotehtäviin ja ilmapuolustukseen.


 Näin kuvaa kirjailija Mauri Hast kirjansa Pappapataljoona sisältöä ja jatkaa, että tuo porukka joutui helmikuussa 1940 Viipurinlahden taisteluihin pysäyttämään jäätyneen Viipurinlahden yli rynnivää puna-armeijaa. Kun tuon pataljoonan kolmas komppania meni rintamalle, siinä oli 197 miestä ja kun se rauhan tultua palasi sieltä, jäljellä oli enää 45 sotamiestä ja kahdeksan aliupseeria.

Olen aika paljon lukenut sotiemme historiaa ja tietysti myös enemmän tai vähemmän fiktiivisiä sotaromaaneja. Pappapataljoonassa Hast käyttää kertojana pääosin omaa isäänsä, joka oli yksi tuon pataljoonan sotilaista. Tällainen mukana olleen kertomuksiin ja kokemuksiin perustuva kirja on ilman muuta se mielenkiintoisin sotakirjojen muoto ja malli luettavaksi.

Ties kuinka kauan olen pitänyt tapana, että aina talvisodan alkamisen aikoihin luen jonkun talvisotaan liittyvän kirjan. Pappapataljoonkin sattui käsiini sopivasti juuri noihin aikoihin. Tapasin erään kirjan julkistamistilaisuudessa Maurin ja tunnin päästä oli jo hänen kotinsa ovella hakemassa tätä kirjaa. Sain vielä kirjan alkulehdille kirjailijan omakätisen nimmarin päivämäärällä 12.10.2016. Talvisodan aika ei ehtinyt edes alkaa kun kirja oli jo luettu.

Niin karun vakavista asioista kuin tämä kirja kertoo, niin olihan siellä sellaista suomalaiseen sodankäyntiin liittyvää asiaa, että pakko oli välillä hymyillä. Ensinnäkin se, että kun Lapin miehistä koostunut pappapataljoona sijoitettiin Kotkan tuntumaan niin se asetettiin osaksi merivoimien joukkoja. Oli siinä Lapin miehillä varmaan itselläkin hymy herkässä...

Sodan alettua miehet tuumasivat, että porot kyllä olisivat oiva kulkupeli tavaran kuljettamiseen niissä talvisissa rannikon ja saarien olosuhteissa. Asia esitettiin vääpelille, joka ensin tyrmäsi koko ajatuksen naurettavana. Aikansa asiaa mietittyään hän kuitenkin tajusi, että porot voisivat olla paljon parempi vaihtoehto kuin hevoset.

Kun pataljoonan komentajaksi saatiin porosuunnitelmalle myönteinen mies, lähetettiin muutama sotilas komennukselle Rovaniemelle hakemaan ajoporoja. Reilun viikon kuluttua junasta purettiin merivoimien yksikölle haetut yhdeksän ajoporoa ja niiden varusteet. Koeajot suoritettiin ja porohankinta todettiin hyväksi ratkaisuksi. Se miten näille poroille sodassa lopulta kävi, kerrotaan tietysti kirjassa.

Kohta sitten oltiin lähdössä tosi toimiin ja tarkoitus oli vallata Somerin majakkasaari ja sen eteen jäihin juuttunut venäläinen iso miehistönkuljetusalus. Hyökkäykseen lähdettiin jäänmurtaja Tarmolla, jonka kannelle lastattiin hyökkäystä varten 80 potkukelkkaa. Pappapataljoonan miesten oli tarkoitus hyökätä saareen potkukelkoilla.

No miten siinä sitten kävi? Enpä taida kertoa. Lue itse ja ihmettele.

Helmi-maaliskuun vaihteen taistelut Viipurinlahden saarilla ovat karua luettavaa. Hast sanookin, että "kiirastulen kokeneet, hengissä säilyneet papat, kantoivat hautaansa asti psyykkistä vammaa, joka vielä vuosien kuluttua nousi yön hiljaisina tunteina esiin".

Hastin isä jäi muutaman muun kanssa vangiksi Pukinsaaren taistelussa. Heti vangiksi joutumisen yhteydessä näytti siltä, että heidät tapetaan siihen paikkaan, mutta joku venäläinen upseeri esti vankien surmaamisen. Siitä alkoi sotavankeus, joka vei heidät 600 kilometriä itään Leningradista Grjazovetsiin. Vankeudesta päästiin takaisin Suomeen huhtikuun 20. päivä.

Mauri Hast on ahkera kirjoittaja. Hänen kirjoittamastaan trilogiasta Kymmenen virran maa, olen kuullut lukijoilta niin paljon hyvää,  että pitäisi ottaa sekin lukulistalle. Pappapataljoona oli kertaistumalta luettava kirja ja sellaisia lienevät tuon trilogiankin kirjat. Niin ainakin väittävät...
   
Talvisodan historiasta kiinnostuneet! Ottakaapa ja lukekaa!

Mauri Hast: Pappapataljoona.
Sivuja 223.
Kansi Tapani Rantala.
Kustantaja Väylä-yhtiöt 204. 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Antti Tuuri: Wallenberg

"Isäntä kysyi Wallenbergin saarnavärkeistä, olivatko ne valmiina. Wallenberg sanoi niitä olevan aina yhdeksi päiväksi matkassa. Isäntä lupasi, että Wallenberg saisi puhua talonväelle, mutta kyläläisiä ei Lahteen haettaisi. Wallenberg ei ollut varma, kannattiko hyvää saarnaa tuhlata niin vähään väkeen." / Antti Tuuri kirjassaan Wallenberg.


Antti Tuuri on ties kuinka pitkään ollut yksi suosikkikirjailijani. Hänen tyylinsä, tapansa sanoa, on vain jotenkin niin kiehtova yksinkertainen ja sellainen, joka minut koukuttaa kerta toisensa jälkeen. Sitä koukutuksesta kertoo sekin, että joku Tuuri on aina välillä otettava hyllystä ja selattava sen sivuja pikalukuna uudelleen, vaikka kirjan jo aikaisemmin olisi lukenut.

En kyllä muista mistä kirjasta oma Tuurini alkoi. Mahtoiko se olla hänen Pohjanmaa-sarjansa joku kirja? En muista.  Vai oliko joku sotakirja?

Joskus vuosia sitten sain käsiini sukukirjan, joka selvitti isäni puolelta kauhavalaista Passin sukua. Vähän hämmästyin kun huomasin sieltä, että Antti Tuuri oli samassa kirjassa ja samassa suvussa. Vielä enemmän hämmästyin kun löysin samasta sukukirjasta vielä lasimestari Jaakko Wallenbergin ja tajusin, että tästä mestarista Tuuri on kirjansa kirjoittanut. Kaikkien meidän kolmen, minun, Tuurin ja Wallenbergin vaimon sukujuuret kohtaavat Marja Tapanitytär Iso-Passi -nimisessä naisessa Kauhavalla joskus 1650 tienoilla. -Lähisukulaisia siis!

Wallenberg kirja taustana on ihan todellinen henkilö ja sen verran historian tietoa kuin on hänen kohdaltaan olemassa. Wallenberg oli ammattimies, lasimestari siis. Hän kiersi Kauhavan seudulla ja laajemminkin talosta taloon akkunoihin laseja laittamassa ja piti samalla taloissa saarnatilaisuuksia.

Wallenbergin toiminta johti siihen, että hän ja hänen kannattajansa hylkäsivät luterilaisen jumalanpalveluksen, koska heidän mukaansa pappeja ei tarvittu vaan Jumalan sana ja omatunto olivat riittävät.

Lopputulos kaikesta oli kuolemantuomio, joka Wallenbergille annettiin vuonna 1798. Syytteet kylläkin taisivat olla aika pitkälti tekaistuja, eivätkä perustuneet kaikilta osin tosiasioihin. Kuningas kuitenkin muutti kuolemantuomion vankeusrangaistukseksi. Lopulta Wallenberg kuoli Hämeen linnan vankilassa 1799. Kuolinsyy oli ilmeisesti lavantauti.

Wallenbergin tarinassa Tuurin kertojanlahjat ovat parhaimmillaan. Vähäeleinen teksti kuvaa kaiken olennaisen, mutta ei yhtään enempää. Fiktio ja todellinen historia liittyvät saumattomasti yhteen ja niistä muodostuu uskottava tarina.

Wikipediasta katselin tietoja Antti Tuurista ja en voinut muuta kuin ihmetellä hänen kirjoitustahtiaan! Olen kyllä ollut tietoinen, että kirjoja on tullut tasaista tahtia, mutta kun listan näki edessään, niin jotenkin se iso ihmettelyn aihe vain kasvoi entisestään.
Selasin listan läpi silläkin ajatuksella, että mitähän näistä vielä pitäisi lukea, ja olihan niitä siinä lukematon määrä. Yhden siitä lisäsin kesälukemisteni listalle entisten lisäksi.

Mielenkiintoinen jatko Wallenbergin tarinalle löytyi ns vasulaisten esittelystä, jonka löydät täältä. 

Antti Tuuri: Wallenberg
Sivuja 254
Kansi Hannu Taina
Otava 2004 





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra

Sitten on piru sano Rannanjärvi
jos minä miestä pelkään.
Hei, tervaspampusta kuonon päälle
ja teräksellä pitkin selkää.

"Se Prännin Erkki oli pikkuunen mies, mutta nii se vaan nousi sieltä Rytinevan savikroopista ja tuikkas puukolla sitä Rannanjärviä. Siihen se tuli loppu Rannanjärvelle."
Isäni tuon kertoi joskus, kun tuli puheeksi Härmän häjyt. "Saa sitä melskata miten tahtoo, mutta joskus tullee seinä vastaan ihte kullekin. Tai puukko niinku Rannanjärvelle. Ite oli aikansa puukoon kans heilunu ja lopulta sai puukosta itekki."

Isän kertoma juttu Prännin Erkistä kertoo osaltaan siitä kuinka tarinat jäivät elämään ihmisten muistiin. Tuo puukotus tapahtui 1882 ja isä oli syntynyt vasta 1919, joten tarinan oli täytynyt elää ilman facebookkia, sähköpostia, Ylen dokumentteja ja muuta nykyajan mediaa siihen mennessä jo melkein 40 vuotta. Sitä vaan kerrottiin isältä pojalle siellä Kauhavan Mäenpäässä ja lopulta se tavoitti minunkin korvani. Isän pappa Alfred oli tuon puukotuksen aikaan 24 vuotias ja asui parinkymmenen kilometrin päässä Rytinevan tappopaikasta. Alfredista ei tullut puukkojunkkaria, mutta tunnettu puukkoseppä kuitenkin.

Ylitalon kirja Härmän häjyt ja Kauhavan herra on kirja, joka minun aina silloin tällöin pitää hyllystä ottaa ja selata läpi. Tuo oma sukuhistoria siihen tietysti jotenkin vaan vetää. - Ei voi mitään!

Kirja juoksuttaa lukijan tuon häjyylyn ajan läpi käräjäpöytäkirjojen ja muun historiamateriaalin kautta. Teksti ei kuitenkaan ole kuivaa pöytäkirjatekstiä, vaan hyvinkin elävää kuvausta 1800-luvun eteläpohjalaisesta elämästä.

Häjyylyyn oli tietysti syynsä. Ylitalon sanoin "Etelä-Pohjanmaalla käynnistyi laajamittainen laskeva säätykierto, joka teki yhä useammasta talollisen pojasta torpparin ja yhä useammasta torpparin pojasta palkollisen, itsellisen tai mäkitupalaisen. Säätyaseman uhkaamien väestönosien voimakas turhautuminen istutti vahvan aggression ajan yhteiskunnan perusteisiin. Ahdistava todellisuus pakotti eteläpohjalaiset etsimään pakotietä lyhytjännitteisiin, voimakkaisiin elämyksiin. Niitä tarjosivat alkoholi, laittomuudet ja ennen kaikkea väkivalta, koska juuri siinä yhdistyivät vahvat jännittäviä elämyksiä tuottavat elämykset: fyysinen vaara ja rangaistuksen pelko."

Häjyylystä oli tietysti myös seurauksensa: ruumiita tuli enemmän kuin muualla maassa ja tekovälineenä oli puukko. Väkivalta kosketti  laajasti ja vaikuttavasti koko maakuntaa. Seuraus oli myös "Kauhavan ruma fallesmanni", joka lopulta pani rajat häjyylylle.

 Rajoja laittoivat myös vahvan hengellisen heräämisen kokeneet ihmiset, ne heränneiksi ja körttiläisiksi sanotut. He nousivat puolustamaan kotejaan ja rauhallista elämää ottamalla aseiksi halot käsiinsä. Tuo Rannanjärven kuolemakin liittyi tähän vastarintaan. Kyläläiset olivat asettaneet kylävahdit tienvarteen siltä varalta, että häjyt tulisivat vierailulle. Kun häjyporukka sitten tuli, kävivät vahdit tuon porukan kimppuun seipäät aseinaan ja saivat heidät lähtemään karkuun. Samalla saatiin häjyjen jo varastamat hevoset otettua takaisin oikeille omistajilleen. Tästä Rannanjärvi suuttui ja lähti kostamaan heränneiden teon, joka kävi kovasti häjyjen kunnian päälle. Rannanjärvi kävi elonleikkuussa olevan Prännin Erkin päälle ja nakkasi hänet savimonttuun, jossa oli vettä. Sieltä noustessaan Erkki otti puukon ja ruumishan Rannanjärvestä tuli. 

Kuvassa vasemmalla Antti Rannanjärvi ja oikealla Antti Isotalo. Kuva Julia Widgren.

Ylitalon kirja on hyvä läpileikkaus tuosta väkivallan kaudesta Pohjanmaalla. Melkoinen joukko häjyjä marssitetaan lukijan eteen ja samalla tulevat tutuksi niin fallesmanni kuin moni muukin asianosainen.

Ylikangas ei taida mainita nykypäivän tuttua sanaa "syrjäytyminen", mutta siitä tuon häjyylyn syntymisessä oli pitkälti kysymys. Se panee miettimään...

Suositus? No, hyvinkin! Jos tuo häjyylyn aika ei ole tuttu, niin sitäkin enemmän suosittelen. Jos tämän ajan ilmiöt mietityttävät niin tässä voisi olla lisää mietittävää syistä ja seuraamuksista. Suomi 100 vuotta ei tähän aivan riitä, mutta Suomi 150 vuotta alkaa jo riittää. Jotta käyhän kirjastossa. Eiköhän tämä sieltä löydy.

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra.
Sivuja 220.
Otava 2005.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta

On siitä jo varmaan reilusti yli kymmenen vuotta kun jostakin lehdestä luin esittelyn Järvisen aihkikosta. Molemmat olivat minulle outoja, niin Järvinen kuin aihikkokin. Sen verran molemmat alkoivat kiinnostaa, että päätin tutustua.

Se oli puolukanpoiminnan aikaa, aurinkoinen ja kaunis syksyn päivä, kun vaimon kanssa pakkasimme eväät autoon ja suuntasimme kohti Järvisen aihkikkoa. Kartasta olin katsonut reitin valmiiksi. Aihkikko on keskellä tykistön ampuma-aluetta ja ampumaharjoitusten aikana sinne ei saa mennä. Alue kyllä on luonnonsuojelualuetta ja varmaan siellä on tykistöltä suojassa, mutta...

Niin, tämä Järvinen. Nimeen täytyy yhdistää etunimien alkukirjaimet A ja E ja sitten mini on siinä muodossa kuin se yleensä mainitaan kun puhutaan suomalaisesta eräkirjallisuudesta. Ja suomalaisesta eräkirjallisuudesta ei monen mielestä voi puhua ilman, että ihan ensiksi mainitaan A.E. Järvinen. Minun lukulistallani åuolestaan ei ole ollut eräkirjallisuudeksi luokiteltavia kirjoja ennen kuin tähän Järviseen törmäsin.

Aarne Erkki Järvinen oli ylimetsänhoitaja, Helsingissä syntynyt, kasvanut ja opiskellut. Kun mies vuonna 1915 oli valmis metsänhoitaja, hän pakkasi eväänsä ja lähti töihin Lappiin. Kymmenen vuotta Lapin erämaissa tuottivat ensimmäisen kirjan Erämaan valo vuonna 1925. Sen hän julkaisi salanimellä Erkki Jauri. Siitä eräkirjailijan ura aukeni. Kaikkiaan syntyi 21 kirjaa.



Särkyvää kirkkautta on Järvisen viimeinen tarinakokoelma kuusikymmentäluvun alusta. Se oli aivan kuin miehen Lapin vuosikymmenten summa, aavistellen kohta kirkkauden särkyvän.

Järvisen kirjoista olen löytänyt sellaisia tunnelmia, maisemia ja ihmisiä, joissa on ollut elämän aito pohjoisen maku. Se on erämaiden karuuden ja kauneuden maku. Se on jotakin, jossa ihminen jää pieneksi luonnon suuruuden ja voiman keskellä. Järvisen tarinoiden lukeminen on enemmän kuin vain lukemista, se on kokemus.  

Entä sitten aihkikko? Aihki on vanha suuri mänty. Ikipetäjä. Iso kilpikaarnainen mänty. Aihkikko tai aihkio on sitten alue, jolla näitä aihkipetäjiä on kohtuu paljon.

Järvisen aihkikko on alue, johon Marasenlammen rantaan Järvinen ystävineen rakensi eräkämpän vuonna 1933. Kämppään sisälle ei satunnainen kävijä pääse, mutta rannan nuotiopaikalla voi istuskella ja ajatella, että tässä se Järvinen kirjojaan kaavaili.


Tuo alussa mainitsemani päiväretki Marasenlammen maisemiin on jäänyt mieleen ja tätä kirjoittaessa nousee ajatuksiin, että jospa tänä kesänä, tai viimeistään puolukanpoiminnan aikaan menisimme sinne uudelleen. Matkaa meiltä sinne on noin 45 kilometriä.       - Mikäpä se semmonen matka on puolukkareissuksi?


Kuvat ite ottamiani kuvia Marasenlammelta retkellä Järvisen aihkikkoon.

Pari linkkiä aiheeseen: Järvinen
Se toinen linkki: Suojeltu koirankoppi

A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta.
Sivuja 264.
WSOY 2006. Kuudes painos.




perjantai 2. kesäkuuta 2017

Timothy Keller: Tuhlaaja-Isä

Tunsin kerran isän, joka kertoi minulle perheensä tarinaa. Kerran hänen lapsensa tulivat ja moittivat isälle yhtä hänen lapsistaan. Tietysti sitä, joka ei itse ollut paikalla. Tuo yksi oli sotkenut elämänsä pahemman kerran ja siinä oli se moitteen aihe.
Isä oli purskahtanut itkuun ja kertoi sanoneensa näille lapsilleen, että tämä jota moititte, on kuitenkin minun lapseni ja minulle rakas aivan samalla tavalla kuin te muutkin.

Tuon kuullessani ajattelin, että siinä oli Raamatun tuhlaajapoikavertaus tullut elämässä todeksi. Jos ja kun olin aina arvostanut tuota vertausta, niin sen arvostus nousi entistäkin korkeammalle kun tajusin, että tämä vertaus on edelleenkin sovellettavissa elämään.

Kirja, jonka haluan nyt esitellä, on Timothy Kellerin kirjoittama Tuhlaaja-Isä. Sen alaotsikkona on "Eräällä miehellä oli kaksi poikaa - ja heillä kohtuuttomasti tuhlaileva isä".


Muistat vertauksesta sen kaverin, josta yleensä tässä yhteydessä puhutaan, sen nuoremman veljen, jota olemme tottuneet nimittämään tuhlaajapojaksi.
Vertauksessa hän teki sen mitä tämänkään ajan isät eivät voisi jälkikasvultaan hyväksyä, eli poika vaati saada osuutensa omaisuudesta tässä ja nyt. Isä myöntyi ja poika lähti paksu lompsa taskussaan.
Konkurssihan siitä pojalle tuli ja hänestä tuli lopulta sikopaimen, mikä ei siinä ajassa ja yhteiskunnassa ollut juuri sitä itseään parempi virka.
Nälkä ja kurjuus ajoivat pojan viimein takaisin kyselemään isältä mahdollisuutta rengin paikkaan, mutta isä yllätti pojan, isoveljen ja koko yhteisön järjestämällä palaavalle pojalle ilojuhlat ja antamalla sormuksen sormeen merkiksi täydellisestä armahduksesta, täydellisestä rakkaudesta ja isä sydämen laadusta. Poika sai ilman moitteita palata pojan asemaan.

Muistatko isoveljen? Hän ei hyväksynyt moista anteeksiantoa, ja suorastaan irtisanoutui veljeydestä nuoremman pojan kanssa. Tikut menivät pahasti ristiin myös isän kanssa. Jeesuksen kertoma tarina jättää sitten avoimeksi sen miten isoveli jatkossa suhtautui niin isäänsä kuin veljeensäkin. - Siinäpä miettimistä.

Timothy Keller aivan oikein nostaa vertauksen päähenkilöksi isän. Keller sanoo kirjan alkusanoissa, että hänen tarkoituksensa on kirjassa pääkohdittain esittää lukijalle kristinuskon sanoma, evankeliumi. Ja sen hän todellakin tekee.

Aika monen mielikuvissa kristinuskon Jumala on tuomari, joka on valmis heittämään kivellä kaikkia, jotka saa kiinni pienimmästäkään epäonnistumisesta. Kun mielikuva on tuo, niin ymmärtää, miksi niin moni tekee kaikkensa sen eteen, että Jumala ei saisi kiinni.

Eräs vanha rouva - varmaan pari vuosikymmentä sitten - kertoi kotikasvatuksestaan. Hänen äitinsä ei ollut minkään sortin uskovainen, mutta äidillä oli Jumalaan kohdistuvien mielikuviensa mukaiset kasvatuskeinot. Tuo vanha rouva kertoi, että kun hän joskus pikkutyttönä teki jotakin ilkeyttä kotona, äiti suuttui ja huusi, että mene ulos talosta, mutta varo vain! Jumala heittää kaikkia ilkeitä tyttöjä kuumalla kivellä taivaasta! 
Vanha rouva kertoi sitten miten hänen elämäänsä varjosti vuosikymmenien ajan tuo oman äidin antama kuva Jumalasta, joka heittää kuumalla kivellä. Vasta vanhalla iällä rouva oli päässyt ymmärtämään, että äidin jumalakuva oli väärä. Nyt rouva eli turvallisesti armolliseen ja rakastavaan Jumalaan uskoen.
  
- Minkälainen jumalakuva sinulla on? Jos huomaat tarvitsevasi jumalakuvan päivitystä, niin Kellerin kirja voisi olla juuri se oikea luettavaksi. Siinä on suuri tarina ja pieni kirja - näin tätä voi kuvata. Ulkomitoiltaan pieni ja sivumääräkin vain 128 sivua.

Tämä Timothy Keller on Manhattanilla toimivan Redeemer Presbyterian Church -seurakunnan perustaja ja tunnettu kirjailija. Tuon seurakunnan kotisivuilla netissä on tervetulotoivotus: "Epäilijät tervetulleita!" Se kertonee seurakunnan ideasta aika paljon.

Kellerin omalla kotisivulla on ylimpänä lause: “The gospel says you are more sinful and flawed than you ever dared believe, but more accepted and loved than you ever dared hope.”

Kellerin puheita tuhlaajapoikavertauksen tiimoilta voi kuunella netistä. Tästä klikkaamalla löytyy kuunneltavaa.

Jotta otahan ja lue tämä kirja!

Timothy Keller: Tuhlaaja-Isä.
Suomentanut Marja Sevon.
Sivuja 128.
Päivä Oy 2010.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni

Olin tässä yhtenä päivänä Veljeskodin Suomi 100-vuotta illassa mukana. Tuo veljeskoti on aikanaan perustettu sotaveteraanien kuntoutuslaitokseksi ja nyt sinne oli kutsuttu tuon kodin tukijoita ja yhteistyökumppaneita yhteiseen illanviettoon.
Juhlaohjelman joukossa oli bingo. Se oli yksi näyte kodin normaalista iltaohjelmasta. Liekö se oli juuri tuo bingo, joka toi mieleen Härmän Kustaan kirjan Ottaa hengen kiinni. Etsin kirjan hyllystä, istahdin lukemaan ja sieltähän se löytyi kertomus Alapään isopinko.

Nyt kun eletään aikaa, jota kuvaavia sanoja ovat hyvinkin pikaruoka ja kertakäyttö, niin on mukava ajatella, että kirja ei oikeastaan ole kumpaakaan noista. Hyvän kirjan sisältö ja käyttöliittymä ovat aina kestäneet aikaa paremmin kuin hyvin. Sellainen on tämäkin Härmän Kustaan murrepakinoita sisällään pitävä Ottaa hengen kiinni. Kirja on vuodelta 1976.



Näitä Härmän Kustaan kirjoja hyllyssäni on muutama ja aika ajoin otan ja luen niitä - niin mukavia ne ovat. Siihen mukavuuteen taitaa osasyy olla se, että omatkin sukujuureni ovat isän puolelta Kauhavan ja Härmän maaperässä aika syvällä. Siitä taas johtuu se, että eteläpohjalaisen murteen nuotitus on jotenkin hallussa. - Nuotti on hallussa, vaikka puhua sillä nuotilla en osaakaan. Sen murteen sävelen kuulen kun tätä kirjaa luen. Voi toki olla, että sävelkorvani ei ole aivan tarkka - vaan väliäkö tuolla kunhan on mukavaa?

Joskus näyttää siltä, että murteet ovat Suomesta kadonneet jonnekin yleiskielen alle, mutta onneksi aina joskus saa vieläkin kuulla rohkeasti murteella puhuvia ihmisiä. Murteet ovat kuitenkin yksi tämän sata vuotiaan maan rikkaus. Mukava jos tämä erilaisuus saisi säilyä seuraavallakin sataluvulla.

Pieni lainaus kertomuksesta, jonka otsikko on Ottaa hengen kiinni: "Ei se rakkahat ystävät naurata, on tämä elämä niin epäsiveelliseksi mulkkaantunu. Henkensä kaupalla saa näin vanheet miäs kuljeskella täälä alhos. Ja kun taas syyskaliamat ja pimiät ehtoot koittaa ja jos viälä sattuu liukkahat saappahat, niin palioko siinä tarvittoo. Kun tuollaanen naispeijooni vähä töyttää kupheshe, niin ketterit pystys ja olla hyvä vaan. Lipottele siinä sitten karkuhun."

Tuon lainauksen taustalla oli ollut lehtiuutinen, joka oli kertonut kuinka eräs miäsparka oli ollu leipäkaaraa fööräämäs, kun akkajunkkari oli kaapannu koko faarin, taluttanu niskasta kräsikköhö ja tehny tepoosensa.

Vaikea on näitä nauramatta lukea, vaikka ei tuota eteläpohojalaisuutta tämän enemmän mukanaan kanna kuin sitä minunkin sisuksissa on. Voi kyllä olla, että isolle osalle suomalaisista tuo murre on jo liian vaikeaa luettavaksi ja osa luetusta jää ymmärtämättä. Tekstin asiayhteydestä silti moni vaikeakin sana tulee ymmärretyksi ainakin suurin piirtein, vaikka kielen sanasto ei täysin olisikaan hallussa.

Alapään isopinko oli se juttu, joka Veljeskodin illanistujaisista tuli mieleen. Sen kertoma tapahtuma oli eri paljon mielenkiintoisempi kuin Veljeskodin bingohetki. Vaan enpä silti käy Alapään isopinkoa tarkemmin kertomaan. Annan tässä vain haasteen etsiä jokukaan Härmän Kustaan kirja jostakin kesälomalukemisiksi. - On ne vaan niin mukavia juttuja!

Tietoa siitä kuka tämä Härmän Kustaa oikein oli, löytyy tästä linkistä. Ja jottei yhdellekään tekosyylle olla hankkimatta Härmän Kustaan kirjoja luettavaksi jätettäsi tilaa, niin täältä niitä kirjoja kyllä löytyy. 

Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni.
Sivuja 195.
Kustantaja Vaasa Oy, 1976.



perjantai 26. toukokuuta 2017

Eerola & Piipponen: Startup seurakunta

Tämän aamun uutisia lukiessani huomasin tutkimuksen, jonka mukaan yli 50 prosenttia suomalaista uskoo Jumalaan.  33% sanoo uskovansa kristinuskon  Jumalaan, 19% sanoo uskovansa, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa ja 14% ei oikein tiedä.
Tuo tilasto on niin sanotusti hyvien päivien tilasto, mutta se kertoo kuitenkin sen, että suomalainen uskoo edelleenkin. Muodossa tai toisessa.
Aikoinaan oma isäni sanoi, että sodassa pahan paikan tullen jokainen rukoili. Muodossa tai toisessa. Se oli häneltä sellainen lähes viisi vuotta kestänyt tutkimus asiasta jossain Rukajärven korvessa.

Startup seurakunta on kirja, jota olen viime päivinä lukenut - tai paremminkin olen lukenut sitä melkein joka ilta nukkumaan mennessä, kun kirja on ollut kannet levällään yöpöydällä päällimmäisenä kasassa, jossa on ollut viisi muutakin samalla tavoin odottamassa vuoroaan.

Millainen muutos suomalaisissa seurakunnissa on meneillään? Siihen tässä kirjassa kysytään vastauksia neljältätoista seurakuntajohtajalta. He kaikki ovat seurakunnissa, jotka hakevat jotakin uutta näissä seurakuntakuvioissa. He kaikki toimivat tähtäimessään se, että tuo alussa mainittu 33% lähtisi kasvamaan ylöspäin. Mukana on muutamia luterilaisia toimijoita ja melkoinen rivi vapaaseurakuntia, pari helluntaiseurakuntaa ja muutama aivan uusi juttu, jotka eivät ole oikein niitä eikä näitä. Kristillisiä seurakuntia kuitenkin kaikki.

Jokaisella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys siitä mikä ja millainen seurakunta on, olipa kysymys sitten luterilaisesta seurakunnasta tai jostakin muusta. Usein siihen käsitykseen liittyy ajatus jostakin vanhasta ja tämän ajan kelkasta pudonneesta systeemistä.

Startup seurakunta kertoo siitä miten aktiiviset kristityt pyrkivät perustamaan uusia seurakuntia tai muovaamaan vanhoja seurakuntia sellaisiksi, jotka istuisivat mahdollisimman hyvin tähän aikaan jossa elämme. Kirjan kertojat eivät halua olla niitä, jotka putosivat kelkasta. He etsivät mallia, jossa ihminen voisi kokea, että tässä on hyvä olla ja tämä on tarkoituksenmukainen koko kristillisyyden ideaa ajatellen. Ei enää haeta mallia kansankirkolle, vaan kirkon ja seurakunnan tapa toimia voi olla sopiva jollekin pienemmälle joukolle ihmisiä. Ja juuri sitä kautta seurakunta saa merkityksensä ihmisten keskellä. Kansainvälinen seurakunta UCC on tästä yksi esimerkki. Tai joku seurakunta "rakentaa nuorten aikuisten näköistä toimintaa".



Yksi kirjan kysymys on, että onko seurakuntasi relevantti paikkakunnallaan? Mitä ja miten seurakunta vaikuttaa ihmisten elämään? Kutsuuko, houkutteleeko se uusia ihmisiä yhteyteensä ja löytävätkö ihmiset siitä sellaista, joka vastaa heidän elämänsä tarpeisiin?

Kirjaa lukiessa joutuu myöntämään, että on hienoa kun on ihmisiä, jotka uskaltautuvat niinkin rohkeaan hankkeeseen kuin uuden seurakunnan perustaminen tai vanhan uudistaminen paremmin tähän aikaan sopivaksi.

Kirjan lukujen otsikot antavat kuvaa niin kirjan sisällöstä kuin näistä Startup seurakunnistakin: Mummot sisäänheittäjinä, Armon vallankumous, Tabut, PizzaKirkko, Hiton vaikea tie, Luonnollisesti yliluonnollinen, Yhteys on syömistä, Jatkot pubissa. - Siinä oli muutama otsikko esimerkiksi.

Kenelle tämä kirja on kirjoitettu? Kenelle suosittelisin?

Suosittelen ensinnäkin seurakunnissaan aktiivisesti toimiville. Suosittelen seurakuntien johtoporukoille. Suosittelen niille, jotka epäilevät, että seurakunta taitaa olla jo pudonnut kokonaan kelkasta.

Minulle tämä oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja.

Kirjalla on oma sivunsa netissä: http://www.startupsrk.fi/  Käyhän katsomassa!

Janne Eerola & Mitja Piipponen: Startup seurakunta.
Kansi Janne Eerola
Sivuja 268.
Päivä Oy 2017.
  
  


tiistai 23. toukokuuta 2017

Arto Seppälä: Suon syvä syli

'Suon syvä syli' on tälle kirjalle tosi hyvä ja kuvaava nimi. Kannen kuvassa nainen makaa selällään suolammen rannalla. Kansikuvan suolampi oli niin tutun näköinen, että hetken ajattelin joskus käyneeni saman lammen rannalla. No, jos olenkin käynyt, niin tuo nainen ei siellä kyllä silloin maannut.

Meillä taitaa jokaisella olla mielimaisemamme. Minulla on kaksi ihan yhtä mieluista maisemaa, eikä vain maisemaa, vaan maastoa, joissa kulkien kokee jotenkin tulevansa hoidetuksi. Ne kaksi ovat koivikko ja suo.

Molemmat, sekä koivikko että suo, ovat niin suomalaista että! Valkokylkiset nuoret ja suoraryhtiset koivut metsikkönä, jossa ei muita puulajeja kasva, ovat niin kauniita, että kuvailusanat loppuvat kesken heti alkuunsa. Suo kaikessa moninaisuudessaan tuoksuineen ja väreineen, jotka vaihtuvat kevään, kesän ja syksyn saatossa, hiljentää kulkijan hoitavaan hiljaisuuteensa.


Olipahan mukava lukea yhden kirjan verran suokertomuksia. Moneen tarinaan pääsi niin hyvin sisälle, että suo suorastaan tuoksui ja vesi lotisi sammalikossa saappaiden alla. Hillat, sammaleet, suopursut, karpalot, nuotiotuli ja kuuma kahvi termarista ja jokaiseen lihakseen menevä väsymys suolla tarpomisen jälkeen nousivat kirjaa lukiessa toden tuntuisina mieleen omista suokokemuksista.

Kirja on tulosta Suoseuran järjestämästä suotarinoiden kirjoituskilpailusta. Kilpailuun oli tullut melkein tuhat tarinaa ja niissä lähes 7000 liuskaa tekstiä. Parhaat tarinat on sitten laitettu kovien kansien väliin. Kirjan toimittajana on ollut Arto Seppälä.

Tuo tuhat tarinaa kertoo siitä, että suomalaisille suo on tärkeä ja oma juttu. Kirjan tarinat ovat hyvin erilaisia. Monissa suon kuvaukset ovat, niin kuin jo sanoin, tuoksuvia, vetisiä, märkiä ja värikkäitä. Toisissa sitten kuvataan jo enemmän suon vaikutusta ihmiseen ja muutamassa tietysti ihmisen vaikutusta suohon.

Vaikea on kirjan 22 tarinasta nostaa yhtä ylitse muiden, vaikka kilpailussa tietysti yksi palkittiin voittajana. Itselleni ykkönen taisi olla Markku Tantun kirjoittama Lokki. Siinä ihmisen vaikutus suohon tuli vahvasti esiin. Sitä lukiessa mieleen nousivat tietysti omat kokemukset joistakin suoalueista, joissa olen nähnyt miten ihminen pilaa suon ja samalla menettää sen kauniin ja hyvän mikä muuten olisi ollut sukupolvelta toiselle suonkulkijan nautittavana.


Aloitin kirjan lukemisen kannen kuvan vetämänä. Epäilin heti aloittaessa, että onko tämä sellainen, joka tulee luettua? Mutta olipa kyllä ja vieläpä tästä jäi hyvä lukumaku. Joku tarina oli luettavuudeltaan kuin olisi suossa rämpinyt, mutta suurin osa veti oikein hyvin. Mukava yllätys oli kun yhden tarinan suo oli Oulaisissa, missä itse olen 30 ensimmäistä vuottani elänyt.

Ei sille voi mitään, että Suon syvä syli herätti kaipuun suolle. Kirja sai selaamaan omia suokuvia ja laitoin tuohon niitäkin muutaman. Keväinen suo kutsuu kulkemaan ja tarjoaa ihmeitään kulkijalle. Jospa siis...

Arto Seppälän (toimittanut) Suon syvä syli.
Suotarina-kirjoituskilpailun antologia.
Kannen kuva Sanni Seppo.
Ulkoasu Liisa Heikkilä-Palo.
Sivuja 215.
Maahenki Oy. 1999