tiistai 8. elokuuta 2017

John Burke: Taivaan rajalla

John Burke kirjoittaa kuolemanrajakokemuksista. Täytyy myöntää, että otin kirjan luettavaksi hivenen epäillen. Tähän saakka olen tarkasti välttänyt koskemasta kirjoihin, jotka on otsikoitu tyyliin "Kävin seitsemän keraa taivaassa" tai "Kävin kadotuksen syövereissä".
Syy siihen, että olen näitä välttänyt, on ollut siinä, että olen haistanut niissä yleensä rahantekemisen makua ja toisaalta olen ajatellut, että minulle riittää se mitä Raamattu aiheesta kertoo. "Piankos minäkin tuollaisen mielikuvitusjutun sepittäisin", olen sanonut, kun joku on tämän sortin kirjoja minulle suositellut.

Muutaman sivun luettuani Taivaan rajalla -kirjaa, mieleeni tuli, että onhan minullakin kaksi kertomusta, jotka voisivat olla osa tätä kirjaa. Kun sen tajusin, niin lukeminen sai uutta potkua.

Ensimmäinen muisto on äitini kertoma tapaus, kuinka hänen siskonsa kuoli ollessaan 12 vuotias. Tyttö oli jo tuon ajan normaalissa saattohoidossa kotonaan, kun tiedossa oli, että hän pian kuolisi, eikä sairaalassa enää osattu auttaa. Hän tiesi itsekin kuolevansa, oli perin ahdistunut ja kapinoi sanallisesti kuolemaansa vastaan. "En halua kuolla! Miksi minun täytyy kuolla, vaikka olen vasta lapsi?"
Se oli perheväelle vaikeaa aikaa. Kerran muutama päivä ennen lapsen kuolemaa he olivat siinä sängyn ääressä. Lapsi oli syvässä unessa vai liekö ollut tajuton. Siinä hetkessä hänen kasvoilleen tuli mitä kaunein hymy, äitini kertoi.
Kun lapsi siitä heräsi, perheväki kysyi, että näitkö unta kun hymyilit niin kauniisti nukkuessasi?
- En nähnyt unta, minä kävin taivaassa.
- Millaista siellä oli?
- Kaunista, niin kaunista.
Siitä hetkestä tytön ajatus kuolemasta muuttui. Nyt hän vain odotti sitä, että Jeesus tulee noutamaan hänet taivaaseen. Hän kuoli onnellisena.

Toisen kuolemanrajakertomuksen kuulin muutama vuosi sitten eräältä jo eläkkeellä olevalta rovastilta. Hän kertoi, että häntä ei kuolema pelota, hän on käynyt taivaassa ja hän tietää mitä siellä on. Miehellä oli ollut kaksikin kertaa sydänpysähdys ja siihen nuo kokemukset liittyivät. Hänenkin kertomuksensa oli mielenkintoinen.

Burke vertaa kuolemanrajakokemuksista kertoneiden kokemuksia toisiinsa ja ne ovat yllättävän yhteneviä, olipa ihminen sitten länsimaisen ajattelun saastuttama tai itämaisen filosofian ja uskonnon keskellä elänyt.
Burke tekee myös kaiken aikaa vertailua noiden kertomuksien ja Raamatun tekstien välillä. Yllättävän paljon hän löytää yhtenevyyttä myös tässä vertailussa.

Pidin hänen tyylistään käydä asioita läpi pala palalta, ilman suurta tunnetta. Hän myöntää heti alussa, että ei usko kaikkia kuulemiaan kertomuksia näistä kokemuksista. Siksi hän käytti tarkkaa seulaa sen suhteen millaisia tapauksia otti kirjaan mukaan. Hän otti mukaan sellaisten ihmisten kertomuksia, joille arveli olevan mahdollisimman vähän hyötyä saada kertomuksensa julki. Pääosalla on kuulemma varallisuutta niin paljon, että sen persolla he tuskin ovat kertoneet omista taivaskokemuksistaan. Lisäksi hän pyrki valikoimaan ihmisiä, joilla olisi vaarana menettää vaikka ammatillinen uskottavuutensa kertomansa vuoksi.

Kirjasta löytyy kaiketi yli sadan henkilön kertomuksia kokemastaan. Burke ottaa niistä esille sen ydinkertomuksen, mutta sanoo, että hän ei kaikilta osin ole samaa mieltä kuoleman rajalla käyneiden kokemuksistaan tekemistä johtopäätöksistä. Kokemus voi olla aito, mutta johtopäätökset jopa vääriä, hän sanoo.

John Burke on Gateway Church -seurakunnan pastori Austinista, Teksasista. Hän on kirjoittanut esimerkiksi kirjan "Täydelliset älkööt vaivautuko", joka on  löytänyt paljon lukijoita myös Suomessa. Siinä hän kertoo seurakunnastaan, joka kutsuu epätäydellisiä ihmisiä tulemaan ongelmineen seurakunnan yhteyteen. Idea on siinä, että Jumala voi mullistaa myönteisellä tavalla ihmisten elämän.

Tuon "Täydelliset älköön vaivautuko" jälkeen "Taivaan rajalla" tuntui minusta ensin perin kummalliselta kirjalta kun tajusin, että kirjoittaja on sama John Burke. Nyt voin sanoa, että tämä viimeinen yllätti perin positiivisesti. Se oli asiallinen ja sen verran analyyttinen kirja kuolemanrajakokemuksista kuin vain voi olla. Parasta antia oli minulle se, että näitä kokemuksia verrattiin Raamatun teksteihin ja osoitettiin, että kertomuksissa on yllättävän paljon yhtenevyyttä Raamatun kanssa, vaikka kertoja ei olisi ollenkaan tietoinen mitä Raamattu näistä asioista kertoo.

Millainen paikka se taivas sitten Burken kirjassa on? Ensinnäkään se ei ole se paikka, jossa veisataan virsiä ianakaikkisesta iankaikkiseen. Lyhyesti voisi sanoa tuon äitini sisaren sanoilla "kaunista, niin kaunista" Se on paikka, johon kurkistettuaan tietää minne haluaa.

Mitäpä jos kävisit kurkistamassa taivaskuvaa tästä Burken kirjasta vähän tarkemmin? Suosittelen!

John Burke: Taivaan rajalla
Suomennut Annalena Toivola
Sivuja 362
Kustantaja Päivä Oy 2017  
(Kansikuva kustantajan sivulta)

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Italialainen kaunotar Nova Espress muutti meille

Nova Espress brev. no. 425231 on italialainen kaunotar jostakin 60-luvulta. Vai olisiko 50-luvun lopulta? Poikani oli tämän kaunottaren bongannut Hesassa kirpparilta ja osti sen ajetellen, että isä voisi olla siitä kiinnostunut.

Niinhän siinä kävi, että vieraillessamme Hesassa, pakkasimme kaunottaren laukkuun ja toimme Rovaniemelle.
Kaunis kuparinvärinen pinta on ensimmäinen ihastelun aihe. Väri taitaa kuitenkin olla vain hämäystä; pannu on alumiinia.



Nova Espressin sisukset puolestaan ovat jo sitten ihmettelyn aihe - enpä ole moisia sisuskaluja ennen nähnyt, vaikka kahvin valmistumisen idea on tietysti sama kuin tämän kaltaisissa pannuissa yleensä on. Toteutus vain oli minulle uusi.

 Kooltaan keitin on suuri: korkeutta on 25 cm ja vettä mahtuu 9 desilitraa.

 Matkalaukussa tuli Budapestista sopivasti myös italialaista Pellinin kahvia papuina kilon puketti.

Siinä on 60% Arabicaa ja 40% Robustaa. Eipä tässä muuta kuin pavut myllyyn ja kahvin keittoon.
 

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni

Joskus vuosia sitten etsin kirpparilta sopivaa lukemista lomamatkalle. Hain jotakin erilaista, siis sellaista, jota en juurikaan ollut aikaisemmin lukenut. Hyllystä löytyi Raymond Chandlerin Syvä uni.

Selasin kirjaa ja se mikä iski, oli tyyli, tapa kirjoittaa. Chandlerista en tiennyt mitään ja kirja näytti olevan jonkinlainen dekkari. Molemmat, sekä Chandler, että dekkari, olivat minulle uusia kokemuksia. Jostakin syystä en koskaan ollut päässyt oikein kiinni dekkareihin, yritystä oli kyllä ollut, mutta kesken ne aina jäivät.

Syvä uni tuli sitten luettua Balaton-järven rannalla aurinkoa ottaessa. Se mikä sytytti siellä kirpparilla, eli Chandlerin tyyli, ei sammunut lukiessa, vaan lomalta tultuamme piti etsiä lisää saman kirjoittajan kirjoja.

"Hänellä oli litteä naama ja kaareva lihaksikas nenä, joka näytti vankalta kuin risteilijän keula.Hänellä oli luomettomat silmät, riippuposket, hartiat kuin sepällä ja lyhyet ja kömpelön näköiset jalat kuin simpanssilla. Minulle selvisi möhemin että ne olivat vain lyhyet." (Kirjasta Näkemiin kaunokaiseni)

Chandler tunnetaan siis tyylistään ja sankaristaan Philip Marlowesta. Kirjoittaja on syntynyt 1888 ja tarinoiden kuvaukset 30-luvun Amerikoista ovat aidon karheita juuri siksi, että hän kirjoittaa ympäristöstä ja ajasta, jossa on itse elänyt. Hänen tapansa kuvata asioita, maisemia ja henkilöitä, on mehukas ja elävä, usein humoristinen.

Näkemiin kaunokaiseni on tarina, jossa "kivitaloa muistuttava Hirvi-Malloy etsii kahdeksan vuoden takaista rakastettuaan Velmaa Bay Citystä, Los Angelesin pahamaineisesta esikaupungista". Philip Marlowe on "yksityisetsivä, jonka leipätyönä ovat harmit" ja niitä harmeja riittää tasaisesti ripoteltuna koko kirjan matkalle.

Jos luet dekkareita ja varsinkin uusia tuotoksia, niin ota  nyt ihmeessä ja lue Chandlerin dekkarit läpi jos et ole vielä lukenut. Aika moni nykypäivän dekkari kalpenee näiden rinnalla!

Kesälomalukemista parhaimmillaan! Isosti suosittelen.

"Huoneessa ei ollut muuta naisellista kuin kokovartalopeili ja sen edessä reilusti tyhjää lattiatilaa." (Näkemiin kaunokaiseni)

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni.
Suomentanut Kalevi Nyytäjä.
Kansi Matti Ruokonen, C-G Hagsrtöm 
Sivuja 288.
WSOY 1991

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Vuolle-Apiala: Savusaunakirja

Tämän kesän huippujuttu oli kylpeminen savusaunassa. Ajattelehan - alkukesän lämmin ilta, koivinlehdet juuri aukeamassa, savun tuoksu ja pehmeät, koko ihmistä hyväilevät löylyt! Olihan se miellyttävä kokemus ja se sai haaveilemaan omasta savusaunasta.

Niissä haaveissa otin Savusaunakirjan tutkittavaksi. En siis vain luettavaksi, vaan ihan tutkittavaksi. Kirjassa on tekstin lisäksi paljon havainnollisia piirroskuvia mustavalkoisten valokuvien lisänä. Nuo piirroskuvat tekevät kirjasta elävän ja saunojen yksityiskohdat selviävät paremmin kuin vain tekstiä lukemalla.

Ihan harmittaa kun saunomisen yksi hieno muoto, eli tuo savusauna, on nykyään jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Liekö yhtenä syynä ollut juuri se, että saunat yleistyivät joka talon sisuksiin. Kun kehitys oli tämä, niin kukapa olisi savusaunaa rakentanut. Niin saunakansaa kuin olemmekin, niin suurin osa meistä ei taida olla saunonut savusaunassa ollenkaan.

Kirjan alaotsikkona on "Perinteisten savusaunojen suunnittelu ja rakentaminen" ja niinhän siinä  kävi minullekin, että vain vahvistui se ajatus, että minä taidan rakentaa savusaunan kunhan ehdin.
Tämän kesäloman olemme korjanneet vanhaa hirsitaloa ja sen pihapiirissä on aikoinaan ollut savusauna. Ja oikeastaan on vieläkin, mutta jo kasaan luhistuneena. Katto siitä on joskus pettänyt ja loppu onkin sitten sitä surullista tarinaa. Saunakuvastus on ollut siinä tontin laidalla niin toivoton näky, että en ole vielä koko rakennusta kunnolla tutkinut. Tälle tonttimme saunatarinalle voisi siis nyt alkaa suunnittelemaan jatko-osaa, jonka päätösjaksossa saunomme vaimon kanssa omassa savusaunassa.

Vuolle-Apiala on vanhan rakentamisen asiantuntija ihan viimeisen päälle ja Savusaunakirja kertoo hänen perehtymisestään vanhan rakentamisen tähänkin osaan.
Kirjassa esitellään yksitoista erilaista savusaunatyyppiä. Jaottelu on tehty alueellisesti niin, että kahdeksan saunatyyppiä löytyy Suomen alueelta ja kolme, eli Ruijan kveenien sauna, Pohjois-Ruotsin sauna ja Värmlannin sauna nimiensä mukaisesti Suomen ulkopuolelta.
Jokaisessa saunatyypissä on tietysti omat erityispiirteensä, ja niihin yritin sovitella muistikuviani niistä muutamista savusaunoista, joissa olen vuosien varrella saanut kylpeä.


Savusaunakirja ei siis kuitenkaan ole vain saunaperinnettä kuvaava kirja, vaan siitä löytyy hyviä ohjeita saunahaaveilijalle. Haaveilun lähtökohdiksi kirjoittaja esittää muun muassa sen, että kannattaa pyrkiä rakentamaan omalle alueelleen tyypillisen mallinen sauna ja samalla pitäisi välttää kaikkea sellaista uutta, joka ei ole kuulunut alunperin savusaunojen ideoihin. "Vuosisatojen kokemuksen pohjalla syntyneeseen savusaunaan voi yrittää tehdä uusia keksintöjä, mutta ei sauna siitä parane, mikäli mittapuuna käytetään löylyn laatua."

Olen kyllä tämän Savusaunakirjan lukenut aikaisemminkin, mutta nyt lukukerta oli erilainen, koska nyt oli se haave omasta savusaunasta mielessä. Aikaisemminkin kirja on ollut kyllä mielenkiintoinen, mutta vasta nyt oman savusaunomiskokemuksen (voiko sen noin sanoa?) herättämän haaveen tykyttäessä sisuksissa kirjan jokaista sivua tutkiessa, kirja sai aivan uusia ulottuvuuksia. Se sytytti. Melkein jo haistoin savun hajun.

Kirjasta on otettu painoksia tämän minun painokseni jälkeenkin ja sitä on edelleen myynnissä ainakin netin kirjakaupoissa.

Risto Vuolle-Apiala: Savusaunakirja
Julkaisija Risto Vuolle-Apiala 1994
Sivuja 111.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lapillinen arvioi Tuulinen maa -kirjaa

Mukava oli lukea taas kirja-arvio tuosta omasta kirjastani. Tai oikeastaan luin sen tästä Lapillinen -lehdestä jos aikaa sitten. Siis silloin kun se luukusta tömähti tuohon eteisen lattialle. Nyt lehti löytyy netistä ja ajattelin sen osoitteen antaa tätä kautta sinullekin, että saat ilahtua arvostelusta samalla tavoin kuin minäkin ilahduin:)

Lapillinen on Lapin Kirjallisuusseuran lehti, joka ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Tässäpä osoite sinulle ja klikkaamalla tästä löydät Kirjallisuusseuran sivulle ja siitä on sitten linkki tuohon lehden numeroon, jossa arvostelu oli sivulla 5 otsikolla "Taivaallinen Isä, pastori täällä taas".


Kuva on otettu läheltä Rovaniemeä pienen järven rannalta joskus elokuun lopun illassa auringonlaskun aikaan.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Mauri Hast: Pappapataljoona

Kirja ei ole ylistyslaulu talvisodan voitokkaista puolustustaisteluista, ei sotasankareista eikä sankarivainajista. Se on kertomus noin 40-vuotiaista pienviljelijöistä ja tukkilaisista, jotka komennettiin pohjoisen saloilta 15.10. 1939 Kotkaan linnoitustöihin, kenttävartiotehtäviin ja ilmapuolustukseen.


 Näin kuvaa kirjailija Mauri Hast kirjansa Pappapataljoona sisältöä ja jatkaa, että tuo porukka joutui helmikuussa 1940 Viipurinlahden taisteluihin pysäyttämään jäätyneen Viipurinlahden yli rynnivää puna-armeijaa. Kun tuon pataljoonan kolmas komppania meni rintamalle, siinä oli 197 miestä ja kun se rauhan tultua palasi sieltä, jäljellä oli enää 45 sotamiestä ja kahdeksan aliupseeria.

Olen aika paljon lukenut sotiemme historiaa ja tietysti myös enemmän tai vähemmän fiktiivisiä sotaromaaneja. Pappapataljoonassa Hast käyttää kertojana pääosin omaa isäänsä, joka oli yksi tuon pataljoonan sotilaista. Tällainen mukana olleen kertomuksiin ja kokemuksiin perustuva kirja on ilman muuta se mielenkiintoisin sotakirjojen muoto ja malli luettavaksi.

Ties kuinka kauan olen pitänyt tapana, että aina talvisodan alkamisen aikoihin luen jonkun talvisotaan liittyvän kirjan. Pappapataljoonkin sattui käsiini sopivasti juuri noihin aikoihin. Tapasin erään kirjan julkistamistilaisuudessa Maurin ja tunnin päästä oli jo hänen kotinsa ovella hakemassa tätä kirjaa. Sain vielä kirjan alkulehdille kirjailijan omakätisen nimmarin päivämäärällä 12.10.2016. Talvisodan aika ei ehtinyt edes alkaa kun kirja oli jo luettu.

Niin karun vakavista asioista kuin tämä kirja kertoo, niin olihan siellä sellaista suomalaiseen sodankäyntiin liittyvää asiaa, että pakko oli välillä hymyillä. Ensinnäkin se, että kun Lapin miehistä koostunut pappapataljoona sijoitettiin Kotkan tuntumaan niin se asetettiin osaksi merivoimien joukkoja. Oli siinä Lapin miehillä varmaan itselläkin hymy herkässä...

Sodan alettua miehet tuumasivat, että porot kyllä olisivat oiva kulkupeli tavaran kuljettamiseen niissä talvisissa rannikon ja saarien olosuhteissa. Asia esitettiin vääpelille, joka ensin tyrmäsi koko ajatuksen naurettavana. Aikansa asiaa mietittyään hän kuitenkin tajusi, että porot voisivat olla paljon parempi vaihtoehto kuin hevoset.

Kun pataljoonan komentajaksi saatiin porosuunnitelmalle myönteinen mies, lähetettiin muutama sotilas komennukselle Rovaniemelle hakemaan ajoporoja. Reilun viikon kuluttua junasta purettiin merivoimien yksikölle haetut yhdeksän ajoporoa ja niiden varusteet. Koeajot suoritettiin ja porohankinta todettiin hyväksi ratkaisuksi. Se miten näille poroille sodassa lopulta kävi, kerrotaan tietysti kirjassa.

Kohta sitten oltiin lähdössä tosi toimiin ja tarkoitus oli vallata Somerin majakkasaari ja sen eteen jäihin juuttunut venäläinen iso miehistönkuljetusalus. Hyökkäykseen lähdettiin jäänmurtaja Tarmolla, jonka kannelle lastattiin hyökkäystä varten 80 potkukelkkaa. Pappapataljoonan miesten oli tarkoitus hyökätä saareen potkukelkoilla.

No miten siinä sitten kävi? Enpä taida kertoa. Lue itse ja ihmettele.

Helmi-maaliskuun vaihteen taistelut Viipurinlahden saarilla ovat karua luettavaa. Hast sanookin, että "kiirastulen kokeneet, hengissä säilyneet papat, kantoivat hautaansa asti psyykkistä vammaa, joka vielä vuosien kuluttua nousi yön hiljaisina tunteina esiin".

Hastin isä jäi muutaman muun kanssa vangiksi Pukinsaaren taistelussa. Heti vangiksi joutumisen yhteydessä näytti siltä, että heidät tapetaan siihen paikkaan, mutta joku venäläinen upseeri esti vankien surmaamisen. Siitä alkoi sotavankeus, joka vei heidät 600 kilometriä itään Leningradista Grjazovetsiin. Vankeudesta päästiin takaisin Suomeen huhtikuun 20. päivä.

Mauri Hast on ahkera kirjoittaja. Hänen kirjoittamastaan trilogiasta Kymmenen virran maa, olen kuullut lukijoilta niin paljon hyvää,  että pitäisi ottaa sekin lukulistalle. Pappapataljoona oli kertaistumalta luettava kirja ja sellaisia lienevät tuon trilogiankin kirjat. Niin ainakin väittävät...
   
Talvisodan historiasta kiinnostuneet! Ottakaapa ja lukekaa!

Mauri Hast: Pappapataljoona.
Sivuja 223.
Kansi Tapani Rantala.
Kustantaja Väylä-yhtiöt 204. 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Antti Tuuri: Wallenberg

"Isäntä kysyi Wallenbergin saarnavärkeistä, olivatko ne valmiina. Wallenberg sanoi niitä olevan aina yhdeksi päiväksi matkassa. Isäntä lupasi, että Wallenberg saisi puhua talonväelle, mutta kyläläisiä ei Lahteen haettaisi. Wallenberg ei ollut varma, kannattiko hyvää saarnaa tuhlata niin vähään väkeen." / Antti Tuuri kirjassaan Wallenberg.


Antti Tuuri on ties kuinka pitkään ollut yksi suosikkikirjailijani. Hänen tyylinsä, tapansa sanoa, on vain jotenkin niin kiehtova yksinkertainen ja sellainen, joka minut koukuttaa kerta toisensa jälkeen. Sitä koukutuksesta kertoo sekin, että joku Tuuri on aina välillä otettava hyllystä ja selattava sen sivuja pikalukuna uudelleen, vaikka kirjan jo aikaisemmin olisi lukenut.

En kyllä muista mistä kirjasta oma Tuurini alkoi. Mahtoiko se olla hänen Pohjanmaa-sarjansa joku kirja? En muista.  Vai oliko joku sotakirja?

Joskus vuosia sitten sain käsiini sukukirjan, joka selvitti isäni puolelta kauhavalaista Passin sukua. Vähän hämmästyin kun huomasin sieltä, että Antti Tuuri oli samassa kirjassa ja samassa suvussa. Vielä enemmän hämmästyin kun löysin samasta sukukirjasta vielä lasimestari Jaakko Wallenbergin ja tajusin, että tästä mestarista Tuuri on kirjansa kirjoittanut. Kaikkien meidän kolmen, minun, Tuurin ja Wallenbergin vaimon sukujuuret kohtaavat Marja Tapanitytär Iso-Passi -nimisessä naisessa Kauhavalla joskus 1650 tienoilla. -Lähisukulaisia siis!

Wallenberg kirja taustana on ihan todellinen henkilö ja sen verran historian tietoa kuin on hänen kohdaltaan olemassa. Wallenberg oli ammattimies, lasimestari siis. Hän kiersi Kauhavan seudulla ja laajemminkin talosta taloon akkunoihin laseja laittamassa ja piti samalla taloissa saarnatilaisuuksia.

Wallenbergin toiminta johti siihen, että hän ja hänen kannattajansa hylkäsivät luterilaisen jumalanpalveluksen, koska heidän mukaansa pappeja ei tarvittu vaan Jumalan sana ja omatunto olivat riittävät.

Lopputulos kaikesta oli kuolemantuomio, joka Wallenbergille annettiin vuonna 1798. Syytteet kylläkin taisivat olla aika pitkälti tekaistuja, eivätkä perustuneet kaikilta osin tosiasioihin. Kuningas kuitenkin muutti kuolemantuomion vankeusrangaistukseksi. Lopulta Wallenberg kuoli Hämeen linnan vankilassa 1799. Kuolinsyy oli ilmeisesti lavantauti.

Wallenbergin tarinassa Tuurin kertojanlahjat ovat parhaimmillaan. Vähäeleinen teksti kuvaa kaiken olennaisen, mutta ei yhtään enempää. Fiktio ja todellinen historia liittyvät saumattomasti yhteen ja niistä muodostuu uskottava tarina.

Wikipediasta katselin tietoja Antti Tuurista ja en voinut muuta kuin ihmetellä hänen kirjoitustahtiaan! Olen kyllä ollut tietoinen, että kirjoja on tullut tasaista tahtia, mutta kun listan näki edessään, niin jotenkin se iso ihmettelyn aihe vain kasvoi entisestään.
Selasin listan läpi silläkin ajatuksella, että mitähän näistä vielä pitäisi lukea, ja olihan niitä siinä lukematon määrä. Yhden siitä lisäsin kesälukemisteni listalle entisten lisäksi.

Mielenkiintoinen jatko Wallenbergin tarinalle löytyi ns vasulaisten esittelystä, jonka löydät täältä. 

Antti Tuuri: Wallenberg
Sivuja 254
Kansi Hannu Taina
Otava 2004 





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra

Sitten on piru sano Rannanjärvi
jos minä miestä pelkään.
Hei, tervaspampusta kuonon päälle
ja teräksellä pitkin selkää.

"Se Prännin Erkki oli pikkuunen mies, mutta nii se vaan nousi sieltä Rytinevan savikroopista ja tuikkas puukolla sitä Rannanjärviä. Siihen se tuli loppu Rannanjärvelle."
Isäni tuon kertoi joskus, kun tuli puheeksi Härmän häjyt. "Saa sitä melskata miten tahtoo, mutta joskus tullee seinä vastaan ihte kullekin. Tai puukko niinku Rannanjärvelle. Ite oli aikansa puukoon kans heilunu ja lopulta sai puukosta itekki."

Isän kertoma juttu Prännin Erkistä kertoo osaltaan siitä kuinka tarinat jäivät elämään ihmisten muistiin. Tuo puukotus tapahtui 1882 ja isä oli syntynyt vasta 1919, joten tarinan oli täytynyt elää ilman facebookkia, sähköpostia, Ylen dokumentteja ja muuta nykyajan mediaa siihen mennessä jo melkein 40 vuotta. Sitä vaan kerrottiin isältä pojalle siellä Kauhavan Mäenpäässä ja lopulta se tavoitti minunkin korvani. Isän pappa Alfred oli tuon puukotuksen aikaan 24 vuotias ja asui parinkymmenen kilometrin päässä Rytinevan tappopaikasta. Alfredista ei tullut puukkojunkkaria, mutta tunnettu puukkoseppä kuitenkin.

Ylitalon kirja Härmän häjyt ja Kauhavan herra on kirja, joka minun aina silloin tällöin pitää hyllystä ottaa ja selata läpi. Tuo oma sukuhistoria siihen tietysti jotenkin vaan vetää. - Ei voi mitään!

Kirja juoksuttaa lukijan tuon häjyylyn ajan läpi käräjäpöytäkirjojen ja muun historiamateriaalin kautta. Teksti ei kuitenkaan ole kuivaa pöytäkirjatekstiä, vaan hyvinkin elävää kuvausta 1800-luvun eteläpohjalaisesta elämästä.

Häjyylyyn oli tietysti syynsä. Ylitalon sanoin "Etelä-Pohjanmaalla käynnistyi laajamittainen laskeva säätykierto, joka teki yhä useammasta talollisen pojasta torpparin ja yhä useammasta torpparin pojasta palkollisen, itsellisen tai mäkitupalaisen. Säätyaseman uhkaamien väestönosien voimakas turhautuminen istutti vahvan aggression ajan yhteiskunnan perusteisiin. Ahdistava todellisuus pakotti eteläpohjalaiset etsimään pakotietä lyhytjännitteisiin, voimakkaisiin elämyksiin. Niitä tarjosivat alkoholi, laittomuudet ja ennen kaikkea väkivalta, koska juuri siinä yhdistyivät vahvat jännittäviä elämyksiä tuottavat elämykset: fyysinen vaara ja rangaistuksen pelko."

Häjyylystä oli tietysti myös seurauksensa: ruumiita tuli enemmän kuin muualla maassa ja tekovälineenä oli puukko. Väkivalta kosketti  laajasti ja vaikuttavasti koko maakuntaa. Seuraus oli myös "Kauhavan ruma fallesmanni", joka lopulta pani rajat häjyylylle.

 Rajoja laittoivat myös vahvan hengellisen heräämisen kokeneet ihmiset, ne heränneiksi ja körttiläisiksi sanotut. He nousivat puolustamaan kotejaan ja rauhallista elämää ottamalla aseiksi halot käsiinsä. Tuo Rannanjärven kuolemakin liittyi tähän vastarintaan. Kyläläiset olivat asettaneet kylävahdit tienvarteen siltä varalta, että häjyt tulisivat vierailulle. Kun häjyporukka sitten tuli, kävivät vahdit tuon porukan kimppuun seipäät aseinaan ja saivat heidät lähtemään karkuun. Samalla saatiin häjyjen jo varastamat hevoset otettua takaisin oikeille omistajilleen. Tästä Rannanjärvi suuttui ja lähti kostamaan heränneiden teon, joka kävi kovasti häjyjen kunnian päälle. Rannanjärvi kävi elonleikkuussa olevan Prännin Erkin päälle ja nakkasi hänet savimonttuun, jossa oli vettä. Sieltä noustessaan Erkki otti puukon ja ruumishan Rannanjärvestä tuli. 

Kuvassa vasemmalla Antti Rannanjärvi ja oikealla Antti Isotalo. Kuva Julia Widgren.

Ylitalon kirja on hyvä läpileikkaus tuosta väkivallan kaudesta Pohjanmaalla. Melkoinen joukko häjyjä marssitetaan lukijan eteen ja samalla tulevat tutuksi niin fallesmanni kuin moni muukin asianosainen.

Ylikangas ei taida mainita nykypäivän tuttua sanaa "syrjäytyminen", mutta siitä tuon häjyylyn syntymisessä oli pitkälti kysymys. Se panee miettimään...

Suositus? No, hyvinkin! Jos tuo häjyylyn aika ei ole tuttu, niin sitäkin enemmän suosittelen. Jos tämän ajan ilmiöt mietityttävät niin tässä voisi olla lisää mietittävää syistä ja seuraamuksista. Suomi 100 vuotta ei tähän aivan riitä, mutta Suomi 150 vuotta alkaa jo riittää. Jotta käyhän kirjastossa. Eiköhän tämä sieltä löydy.

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra.
Sivuja 220.
Otava 2005.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta

On siitä jo varmaan reilusti yli kymmenen vuotta kun jostakin lehdestä luin esittelyn Järvisen aihkikosta. Molemmat olivat minulle outoja, niin Järvinen kuin aihikkokin. Sen verran molemmat alkoivat kiinnostaa, että päätin tutustua.

Se oli puolukanpoiminnan aikaa, aurinkoinen ja kaunis syksyn päivä, kun vaimon kanssa pakkasimme eväät autoon ja suuntasimme kohti Järvisen aihkikkoa. Kartasta olin katsonut reitin valmiiksi. Aihkikko on keskellä tykistön ampuma-aluetta ja ampumaharjoitusten aikana sinne ei saa mennä. Alue kyllä on luonnonsuojelualuetta ja varmaan siellä on tykistöltä suojassa, mutta...

Niin, tämä Järvinen. Nimeen täytyy yhdistää etunimien alkukirjaimet A ja E ja sitten mini on siinä muodossa kuin se yleensä mainitaan kun puhutaan suomalaisesta eräkirjallisuudesta. Ja suomalaisesta eräkirjallisuudesta ei monen mielestä voi puhua ilman, että ihan ensiksi mainitaan A.E. Järvinen. Minun lukulistallani åuolestaan ei ole ollut eräkirjallisuudeksi luokiteltavia kirjoja ennen kuin tähän Järviseen törmäsin.

Aarne Erkki Järvinen oli ylimetsänhoitaja, Helsingissä syntynyt, kasvanut ja opiskellut. Kun mies vuonna 1915 oli valmis metsänhoitaja, hän pakkasi eväänsä ja lähti töihin Lappiin. Kymmenen vuotta Lapin erämaissa tuottivat ensimmäisen kirjan Erämaan valo vuonna 1925. Sen hän julkaisi salanimellä Erkki Jauri. Siitä eräkirjailijan ura aukeni. Kaikkiaan syntyi 21 kirjaa.



Särkyvää kirkkautta on Järvisen viimeinen tarinakokoelma kuusikymmentäluvun alusta. Se oli aivan kuin miehen Lapin vuosikymmenten summa, aavistellen kohta kirkkauden särkyvän.

Järvisen kirjoista olen löytänyt sellaisia tunnelmia, maisemia ja ihmisiä, joissa on ollut elämän aito pohjoisen maku. Se on erämaiden karuuden ja kauneuden maku. Se on jotakin, jossa ihminen jää pieneksi luonnon suuruuden ja voiman keskellä. Järvisen tarinoiden lukeminen on enemmän kuin vain lukemista, se on kokemus.  

Entä sitten aihkikko? Aihki on vanha suuri mänty. Ikipetäjä. Iso kilpikaarnainen mänty. Aihkikko tai aihkio on sitten alue, jolla näitä aihkipetäjiä on kohtuu paljon.

Järvisen aihkikko on alue, johon Marasenlammen rantaan Järvinen ystävineen rakensi eräkämpän vuonna 1933. Kämppään sisälle ei satunnainen kävijä pääse, mutta rannan nuotiopaikalla voi istuskella ja ajatella, että tässä se Järvinen kirjojaan kaavaili.


Tuo alussa mainitsemani päiväretki Marasenlammen maisemiin on jäänyt mieleen ja tätä kirjoittaessa nousee ajatuksiin, että jospa tänä kesänä, tai viimeistään puolukanpoiminnan aikaan menisimme sinne uudelleen. Matkaa meiltä sinne on noin 45 kilometriä.       - Mikäpä se semmonen matka on puolukkareissuksi?


Kuvat ite ottamiani kuvia Marasenlammelta retkellä Järvisen aihkikkoon.

Pari linkkiä aiheeseen: Järvinen
Se toinen linkki: Suojeltu koirankoppi

A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta.
Sivuja 264.
WSOY 2006. Kuudes painos.




perjantai 2. kesäkuuta 2017

Timothy Keller: Tuhlaaja-Isä

Tunsin kerran isän, joka kertoi minulle perheensä tarinaa. Kerran hänen lapsensa tulivat ja moittivat isälle yhtä hänen lapsistaan. Tietysti sitä, joka ei itse ollut paikalla. Tuo yksi oli sotkenut elämänsä pahemman kerran ja siinä oli se moitteen aihe.
Isä oli purskahtanut itkuun ja kertoi sanoneensa näille lapsilleen, että tämä jota moititte, on kuitenkin minun lapseni ja minulle rakas aivan samalla tavalla kuin te muutkin.

Tuon kuullessani ajattelin, että siinä oli Raamatun tuhlaajapoikavertaus tullut elämässä todeksi. Jos ja kun olin aina arvostanut tuota vertausta, niin sen arvostus nousi entistäkin korkeammalle kun tajusin, että tämä vertaus on edelleenkin sovellettavissa elämään.

Kirja, jonka haluan nyt esitellä, on Timothy Kellerin kirjoittama Tuhlaaja-Isä. Sen alaotsikkona on "Eräällä miehellä oli kaksi poikaa - ja heillä kohtuuttomasti tuhlaileva isä".


Muistat vertauksesta sen kaverin, josta yleensä tässä yhteydessä puhutaan, sen nuoremman veljen, jota olemme tottuneet nimittämään tuhlaajapojaksi.
Vertauksessa hän teki sen mitä tämänkään ajan isät eivät voisi jälkikasvultaan hyväksyä, eli poika vaati saada osuutensa omaisuudesta tässä ja nyt. Isä myöntyi ja poika lähti paksu lompsa taskussaan.
Konkurssihan siitä pojalle tuli ja hänestä tuli lopulta sikopaimen, mikä ei siinä ajassa ja yhteiskunnassa ollut juuri sitä itseään parempi virka.
Nälkä ja kurjuus ajoivat pojan viimein takaisin kyselemään isältä mahdollisuutta rengin paikkaan, mutta isä yllätti pojan, isoveljen ja koko yhteisön järjestämällä palaavalle pojalle ilojuhlat ja antamalla sormuksen sormeen merkiksi täydellisestä armahduksesta, täydellisestä rakkaudesta ja isä sydämen laadusta. Poika sai ilman moitteita palata pojan asemaan.

Muistatko isoveljen? Hän ei hyväksynyt moista anteeksiantoa, ja suorastaan irtisanoutui veljeydestä nuoremman pojan kanssa. Tikut menivät pahasti ristiin myös isän kanssa. Jeesuksen kertoma tarina jättää sitten avoimeksi sen miten isoveli jatkossa suhtautui niin isäänsä kuin veljeensäkin. - Siinäpä miettimistä.

Timothy Keller aivan oikein nostaa vertauksen päähenkilöksi isän. Keller sanoo kirjan alkusanoissa, että hänen tarkoituksensa on kirjassa pääkohdittain esittää lukijalle kristinuskon sanoma, evankeliumi. Ja sen hän todellakin tekee.

Aika monen mielikuvissa kristinuskon Jumala on tuomari, joka on valmis heittämään kivellä kaikkia, jotka saa kiinni pienimmästäkään epäonnistumisesta. Kun mielikuva on tuo, niin ymmärtää, miksi niin moni tekee kaikkensa sen eteen, että Jumala ei saisi kiinni.

Eräs vanha rouva - varmaan pari vuosikymmentä sitten - kertoi kotikasvatuksestaan. Hänen äitinsä ei ollut minkään sortin uskovainen, mutta äidillä oli Jumalaan kohdistuvien mielikuviensa mukaiset kasvatuskeinot. Tuo vanha rouva kertoi, että kun hän joskus pikkutyttönä teki jotakin ilkeyttä kotona, äiti suuttui ja huusi, että mene ulos talosta, mutta varo vain! Jumala heittää kaikkia ilkeitä tyttöjä kuumalla kivellä taivaasta! 
Vanha rouva kertoi sitten miten hänen elämäänsä varjosti vuosikymmenien ajan tuo oman äidin antama kuva Jumalasta, joka heittää kuumalla kivellä. Vasta vanhalla iällä rouva oli päässyt ymmärtämään, että äidin jumalakuva oli väärä. Nyt rouva eli turvallisesti armolliseen ja rakastavaan Jumalaan uskoen.
  
- Minkälainen jumalakuva sinulla on? Jos huomaat tarvitsevasi jumalakuvan päivitystä, niin Kellerin kirja voisi olla juuri se oikea luettavaksi. Siinä on suuri tarina ja pieni kirja - näin tätä voi kuvata. Ulkomitoiltaan pieni ja sivumääräkin vain 128 sivua.

Tämä Timothy Keller on Manhattanilla toimivan Redeemer Presbyterian Church -seurakunnan perustaja ja tunnettu kirjailija. Tuon seurakunnan kotisivuilla netissä on tervetulotoivotus: "Epäilijät tervetulleita!" Se kertonee seurakunnan ideasta aika paljon.

Kellerin omalla kotisivulla on ylimpänä lause: “The gospel says you are more sinful and flawed than you ever dared believe, but more accepted and loved than you ever dared hope.”

Kellerin puheita tuhlaajapoikavertauksen tiimoilta voi kuunella netistä. Tästä klikkaamalla löytyy kuunneltavaa.

Jotta otahan ja lue tämä kirja!

Timothy Keller: Tuhlaaja-Isä.
Suomentanut Marja Sevon.
Sivuja 128.
Päivä Oy 2010.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni

Olin tässä yhtenä päivänä Veljeskodin Suomi 100-vuotta illassa mukana. Tuo veljeskoti on aikanaan perustettu sotaveteraanien kuntoutuslaitokseksi ja nyt sinne oli kutsuttu tuon kodin tukijoita ja yhteistyökumppaneita yhteiseen illanviettoon.
Juhlaohjelman joukossa oli bingo. Se oli yksi näyte kodin normaalista iltaohjelmasta. Liekö se oli juuri tuo bingo, joka toi mieleen Härmän Kustaan kirjan Ottaa hengen kiinni. Etsin kirjan hyllystä, istahdin lukemaan ja sieltähän se löytyi kertomus Alapään isopinko.

Nyt kun eletään aikaa, jota kuvaavia sanoja ovat hyvinkin pikaruoka ja kertakäyttö, niin on mukava ajatella, että kirja ei oikeastaan ole kumpaakaan noista. Hyvän kirjan sisältö ja käyttöliittymä ovat aina kestäneet aikaa paremmin kuin hyvin. Sellainen on tämäkin Härmän Kustaan murrepakinoita sisällään pitävä Ottaa hengen kiinni. Kirja on vuodelta 1976.



Näitä Härmän Kustaan kirjoja hyllyssäni on muutama ja aika ajoin otan ja luen niitä - niin mukavia ne ovat. Siihen mukavuuteen taitaa osasyy olla se, että omatkin sukujuureni ovat isän puolelta Kauhavan ja Härmän maaperässä aika syvällä. Siitä taas johtuu se, että eteläpohjalaisen murteen nuotitus on jotenkin hallussa. - Nuotti on hallussa, vaikka puhua sillä nuotilla en osaakaan. Sen murteen sävelen kuulen kun tätä kirjaa luen. Voi toki olla, että sävelkorvani ei ole aivan tarkka - vaan väliäkö tuolla kunhan on mukavaa?

Joskus näyttää siltä, että murteet ovat Suomesta kadonneet jonnekin yleiskielen alle, mutta onneksi aina joskus saa vieläkin kuulla rohkeasti murteella puhuvia ihmisiä. Murteet ovat kuitenkin yksi tämän sata vuotiaan maan rikkaus. Mukava jos tämä erilaisuus saisi säilyä seuraavallakin sataluvulla.

Pieni lainaus kertomuksesta, jonka otsikko on Ottaa hengen kiinni: "Ei se rakkahat ystävät naurata, on tämä elämä niin epäsiveelliseksi mulkkaantunu. Henkensä kaupalla saa näin vanheet miäs kuljeskella täälä alhos. Ja kun taas syyskaliamat ja pimiät ehtoot koittaa ja jos viälä sattuu liukkahat saappahat, niin palioko siinä tarvittoo. Kun tuollaanen naispeijooni vähä töyttää kupheshe, niin ketterit pystys ja olla hyvä vaan. Lipottele siinä sitten karkuhun."

Tuon lainauksen taustalla oli ollut lehtiuutinen, joka oli kertonut kuinka eräs miäsparka oli ollu leipäkaaraa fööräämäs, kun akkajunkkari oli kaapannu koko faarin, taluttanu niskasta kräsikköhö ja tehny tepoosensa.

Vaikea on näitä nauramatta lukea, vaikka ei tuota eteläpohojalaisuutta tämän enemmän mukanaan kanna kuin sitä minunkin sisuksissa on. Voi kyllä olla, että isolle osalle suomalaisista tuo murre on jo liian vaikeaa luettavaksi ja osa luetusta jää ymmärtämättä. Tekstin asiayhteydestä silti moni vaikeakin sana tulee ymmärretyksi ainakin suurin piirtein, vaikka kielen sanasto ei täysin olisikaan hallussa.

Alapään isopinko oli se juttu, joka Veljeskodin illanistujaisista tuli mieleen. Sen kertoma tapahtuma oli eri paljon mielenkiintoisempi kuin Veljeskodin bingohetki. Vaan enpä silti käy Alapään isopinkoa tarkemmin kertomaan. Annan tässä vain haasteen etsiä jokukaan Härmän Kustaan kirja jostakin kesälomalukemisiksi. - On ne vaan niin mukavia juttuja!

Tietoa siitä kuka tämä Härmän Kustaa oikein oli, löytyy tästä linkistä. Ja jottei yhdellekään tekosyylle olla hankkimatta Härmän Kustaan kirjoja luettavaksi jätettäsi tilaa, niin täältä niitä kirjoja kyllä löytyy. 

Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni.
Sivuja 195.
Kustantaja Vaasa Oy, 1976.



perjantai 26. toukokuuta 2017

Eerola & Piipponen: Startup seurakunta

Tämän aamun uutisia lukiessani huomasin tutkimuksen, jonka mukaan yli 50 prosenttia suomalaista uskoo Jumalaan.  33% sanoo uskovansa kristinuskon  Jumalaan, 19% sanoo uskovansa, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa ja 14% ei oikein tiedä.
Tuo tilasto on niin sanotusti hyvien päivien tilasto, mutta se kertoo kuitenkin sen, että suomalainen uskoo edelleenkin. Muodossa tai toisessa.
Aikoinaan oma isäni sanoi, että sodassa pahan paikan tullen jokainen rukoili. Muodossa tai toisessa. Se oli häneltä sellainen lähes viisi vuotta kestänyt tutkimus asiasta jossain Rukajärven korvessa.

Startup seurakunta on kirja, jota olen viime päivinä lukenut - tai paremminkin olen lukenut sitä melkein joka ilta nukkumaan mennessä, kun kirja on ollut kannet levällään yöpöydällä päällimmäisenä kasassa, jossa on ollut viisi muutakin samalla tavoin odottamassa vuoroaan.

Millainen muutos suomalaisissa seurakunnissa on meneillään? Siihen tässä kirjassa kysytään vastauksia neljältätoista seurakuntajohtajalta. He kaikki ovat seurakunnissa, jotka hakevat jotakin uutta näissä seurakuntakuvioissa. He kaikki toimivat tähtäimessään se, että tuo alussa mainittu 33% lähtisi kasvamaan ylöspäin. Mukana on muutamia luterilaisia toimijoita ja melkoinen rivi vapaaseurakuntia, pari helluntaiseurakuntaa ja muutama aivan uusi juttu, jotka eivät ole oikein niitä eikä näitä. Kristillisiä seurakuntia kuitenkin kaikki.

Jokaisella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys siitä mikä ja millainen seurakunta on, olipa kysymys sitten luterilaisesta seurakunnasta tai jostakin muusta. Usein siihen käsitykseen liittyy ajatus jostakin vanhasta ja tämän ajan kelkasta pudonneesta systeemistä.

Startup seurakunta kertoo siitä miten aktiiviset kristityt pyrkivät perustamaan uusia seurakuntia tai muovaamaan vanhoja seurakuntia sellaisiksi, jotka istuisivat mahdollisimman hyvin tähän aikaan jossa elämme. Kirjan kertojat eivät halua olla niitä, jotka putosivat kelkasta. He etsivät mallia, jossa ihminen voisi kokea, että tässä on hyvä olla ja tämä on tarkoituksenmukainen koko kristillisyyden ideaa ajatellen. Ei enää haeta mallia kansankirkolle, vaan kirkon ja seurakunnan tapa toimia voi olla sopiva jollekin pienemmälle joukolle ihmisiä. Ja juuri sitä kautta seurakunta saa merkityksensä ihmisten keskellä. Kansainvälinen seurakunta UCC on tästä yksi esimerkki. Tai joku seurakunta "rakentaa nuorten aikuisten näköistä toimintaa".



Yksi kirjan kysymys on, että onko seurakuntasi relevantti paikkakunnallaan? Mitä ja miten seurakunta vaikuttaa ihmisten elämään? Kutsuuko, houkutteleeko se uusia ihmisiä yhteyteensä ja löytävätkö ihmiset siitä sellaista, joka vastaa heidän elämänsä tarpeisiin?

Kirjaa lukiessa joutuu myöntämään, että on hienoa kun on ihmisiä, jotka uskaltautuvat niinkin rohkeaan hankkeeseen kuin uuden seurakunnan perustaminen tai vanhan uudistaminen paremmin tähän aikaan sopivaksi.

Kirjan lukujen otsikot antavat kuvaa niin kirjan sisällöstä kuin näistä Startup seurakunnistakin: Mummot sisäänheittäjinä, Armon vallankumous, Tabut, PizzaKirkko, Hiton vaikea tie, Luonnollisesti yliluonnollinen, Yhteys on syömistä, Jatkot pubissa. - Siinä oli muutama otsikko esimerkiksi.

Kenelle tämä kirja on kirjoitettu? Kenelle suosittelisin?

Suosittelen ensinnäkin seurakunnissaan aktiivisesti toimiville. Suosittelen seurakuntien johtoporukoille. Suosittelen niille, jotka epäilevät, että seurakunta taitaa olla jo pudonnut kokonaan kelkasta.

Minulle tämä oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja.

Kirjalla on oma sivunsa netissä: http://www.startupsrk.fi/  Käyhän katsomassa!

Janne Eerola & Mitja Piipponen: Startup seurakunta.
Kansi Janne Eerola
Sivuja 268.
Päivä Oy 2017.
  
  


tiistai 23. toukokuuta 2017

Arto Seppälä: Suon syvä syli

'Suon syvä syli' on tälle kirjalle tosi hyvä ja kuvaava nimi. Kannen kuvassa nainen makaa selällään suolammen rannalla. Kansikuvan suolampi oli niin tutun näköinen, että hetken ajattelin joskus käyneeni saman lammen rannalla. No, jos olenkin käynyt, niin tuo nainen ei siellä kyllä silloin maannut.

Meillä taitaa jokaisella olla mielimaisemamme. Minulla on kaksi ihan yhtä mieluista maisemaa, eikä vain maisemaa, vaan maastoa, joissa kulkien kokee jotenkin tulevansa hoidetuksi. Ne kaksi ovat koivikko ja suo.

Molemmat, sekä koivikko että suo, ovat niin suomalaista että! Valkokylkiset nuoret ja suoraryhtiset koivut metsikkönä, jossa ei muita puulajeja kasva, ovat niin kauniita, että kuvailusanat loppuvat kesken heti alkuunsa. Suo kaikessa moninaisuudessaan tuoksuineen ja väreineen, jotka vaihtuvat kevään, kesän ja syksyn saatossa, hiljentää kulkijan hoitavaan hiljaisuuteensa.


Olipahan mukava lukea yhden kirjan verran suokertomuksia. Moneen tarinaan pääsi niin hyvin sisälle, että suo suorastaan tuoksui ja vesi lotisi sammalikossa saappaiden alla. Hillat, sammaleet, suopursut, karpalot, nuotiotuli ja kuuma kahvi termarista ja jokaiseen lihakseen menevä väsymys suolla tarpomisen jälkeen nousivat kirjaa lukiessa toden tuntuisina mieleen omista suokokemuksista.

Kirja on tulosta Suoseuran järjestämästä suotarinoiden kirjoituskilpailusta. Kilpailuun oli tullut melkein tuhat tarinaa ja niissä lähes 7000 liuskaa tekstiä. Parhaat tarinat on sitten laitettu kovien kansien väliin. Kirjan toimittajana on ollut Arto Seppälä.

Tuo tuhat tarinaa kertoo siitä, että suomalaisille suo on tärkeä ja oma juttu. Kirjan tarinat ovat hyvin erilaisia. Monissa suon kuvaukset ovat, niin kuin jo sanoin, tuoksuvia, vetisiä, märkiä ja värikkäitä. Toisissa sitten kuvataan jo enemmän suon vaikutusta ihmiseen ja muutamassa tietysti ihmisen vaikutusta suohon.

Vaikea on kirjan 22 tarinasta nostaa yhtä ylitse muiden, vaikka kilpailussa tietysti yksi palkittiin voittajana. Itselleni ykkönen taisi olla Markku Tantun kirjoittama Lokki. Siinä ihmisen vaikutus suohon tuli vahvasti esiin. Sitä lukiessa mieleen nousivat tietysti omat kokemukset joistakin suoalueista, joissa olen nähnyt miten ihminen pilaa suon ja samalla menettää sen kauniin ja hyvän mikä muuten olisi ollut sukupolvelta toiselle suonkulkijan nautittavana.


Aloitin kirjan lukemisen kannen kuvan vetämänä. Epäilin heti aloittaessa, että onko tämä sellainen, joka tulee luettua? Mutta olipa kyllä ja vieläpä tästä jäi hyvä lukumaku. Joku tarina oli luettavuudeltaan kuin olisi suossa rämpinyt, mutta suurin osa veti oikein hyvin. Mukava yllätys oli kun yhden tarinan suo oli Oulaisissa, missä itse olen 30 ensimmäistä vuottani elänyt.

Ei sille voi mitään, että Suon syvä syli herätti kaipuun suolle. Kirja sai selaamaan omia suokuvia ja laitoin tuohon niitäkin muutaman. Keväinen suo kutsuu kulkemaan ja tarjoaa ihmeitään kulkijalle. Jospa siis...

Arto Seppälän (toimittanut) Suon syvä syli.
Suotarina-kirjoituskilpailun antologia.
Kannen kuva Sanni Seppo.
Ulkoasu Liisa Heikkilä-Palo.
Sivuja 215.
Maahenki Oy. 1999

      

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Agatha Christie Rikos yhdistää / Salainen vastustaja

Olipahan mukava eilen illalla tavata pitkästä aikaa Tommy ja Tuppence. Ensin en ollut tuntea heitä, mutta kun jonkin aikaa katselin heitä, tulin vakuuttuneeksi, että tosiaankin! Tommy ja Tuppence ne tosiaankin olivat!
Ensimmäisen kerran tapasin heidät junassa Serbiassa matkustaessamme vaimoni kanssa väliä Novi Sad - Belgrad. Se mahtoi olla kesä 2015.
Se junanvaunu, jossa istuimme oli tosi likainen, nuhruinen ja ties mitä muuta. Lian ja spraymaalin töhrimistä ikkunoista hädin tuskin näki läpi, mutta sen näki ja koki, että hitaasti matka edistyy. Välillä tuntui, että kiskot notkuivat junan alla, sen verran huojuvaa kulku oli.
Niinpä otin matkakirjan repusta ja päätin ainakin aloittaa sen lukemisen. 'Agatha Christie Salainen vastustaja' luki sinisävyisessä kannessa, jonka keskellä seilasi melkoinen laiva. Kannen alareunassa oli vielä teksti 'Tommy & Tuppence -seikkailu'.


Mielessä siinä kyllä kävi, että sopivampi olisi nyt kyllä Idän pikajunan arvoitus, mutta lohduttauduin sillä, että ei tämä kyllä mikään pikajuna ole...

Tämä uusin tapaaminen Tommyn ja Tuppencen kanssa tapahtui television kautta. Elokuvan nimi oli 'Rikos yhdistää', kuusiosainen BBC:n tuottama rikoselokuva, joka perustuu Christien kirjoihin Salainen vastustaja ja Rikos yhdistää.
Ihan alusta en päässyt tuota sarjan toista osaa katsomaan ja ensimmäinen osa oli mennyt ohi silmien kokonaan katsomatta. Tänään sitten päivitin homman katsomalla YLE Areenalta eka osan ja toisen osan alun.
Ei elokuvaa montaa minuuttia tarvinnut katsoa kun jo huomasin, että eihän elokuva ole sama juttu kuin alkuperäinen kirja.

En ole koskaan ollut Christien dekkareiden lukija, niin kuin jotkut ovat. Olisinkohan pari kolme joskus lukenut? Television Poirot-sarjat ovat Christien tarpeen täyttäneet. Tuolle Bakkanin matkalle otin kuitenkin Salaisen vastustajan mukaani ajatellen, että kun kuukausi ollaan reissussa ja suomenkielistä lukemista ei ole mukana kuin kolme kirjaa, niin nyt tulee Christiekin luettua. Ja niin tuli.

Tommy ja Tuppence ovat Christien kirjoittajauran alussa syntyneitä henkilöitä. He taisivat olla mukana vain viidessä kirjassa, joskin yllättävän pitkällä aikavälillä. Vuonna 1922 ilmestynyt Salainen vastustaja (The Secret Adversary) oli ensimmäinen, ja vuonna 1973 ilmestynyt ja Kohtalon portti (Postern of Fate) on viimeinen heistä kertova kirja.

Junassa Novi Sadin ja Belgradin välillä en päässyt kirjassa paljon alkua pitemmälle. Häiriötekijöitä oli vähän liikaa. Yksi niistä olivat juuri nuo junan serbialaiset. He pitivät melkoista mekkalaa koko ajan, ja vaikka en kielestä mitään ymmärtänyt, niin piti sitä aina välillä kuunnella. Ja tietysti maisemiakin piti katsella sen mitä niiden likaisten ikkunoiden läpi näki.

Aika pian kirja kuitenkin imaisi minut juonellaan ja ehkä juuri sillä, että Poirot ei viiksiään silitellen tullut sivuilla vastaan.

Salainen vastustaja liikkuu 1. maailmansodan jälkeisessä Englannissa kun taas nyt teeveessä tuleva sarja on sijoitettu 50-luvulle. -No mikäs siinä, käyhän se niinkin, mutta vähän ihmettelen, että miksi BBC on tuonut jutun näinkin kauas alkuperäisestä ajasta. Vastaus taitaa olla siinä, että kun teeveesarjan loppu perustuu tuohon Kohtalon porttiin, joka on kirjoitettu 70-luvulla, niin onhan 50-luku jonkinlainen kompromissi.

Lomakiireissä taisimme jo ehtiä Serbiasta seuraavalla viikolla Montenegron puolelle ennen kuin sain kirjan luetuksi loppuun asti.

Kirjan juoni oli mukavan koukuttava ja tuo aikakin johon tarina oli sijoitettu, tuntui kiehtovalta. Se antoi mielenkiintoiset raamit Tommyn ja Tuppencen seikkailulle.
Olen jostakin lukenut, että pari meni myöhemmin naimisiin, mutta kirjassa he eivät ole naimisissa kun taas tuossa BBC:n elokuvassa he jo ovat naimisissa. Sen verran kirjassa kyllä olikin romantiikkaa, että tämä kehityssuunta oli odotettavissa.

Ihan pienestä salaisuudesta kirjassa ei ole kysymys, sillä sen selviämisestä on kiinni Englannin hallituksen kohtalo.
Laivan kuva kannessa on siksi, että koko tarinan taustalla on Lusitania-alus, jonka saksalaiset upottivat 1915 laivan matkatessa New Yorkista kohti Liverpoolia. Laivassa matkusti Jane Finn, joka pelastui haaksirikosta. Hänellä oli mukanaan salaisia papereita, jotka katosivat sanoin kuin Janekin heti pelastautumisensa jälkeen. Niiden papereiden löytymisestä oli siis maan hallituksen kohtalo kiinni.

Lusitaniaa ei BBC:n elokuvassa ole olenkaan. Eikä tietysti voikaan olla kun elokuvan aika on siirretty 50-luvulle.

Ei Christie turhasta ole mainettaan saanut, se on selvä. Sen tämä uran alkupuolen kirjakin osoittaa. Minulle kirja oli perin positiivinen juttu. Niin kuin sanoin, en ole koskaan ollut Christien lukija - jostakin kumman syystä. Ehkä yksi syy on siinä, että en ole yleensäkään dekkareita paljoa lukenut ja siinä sivussa olen jättänyt Christietkin rauhaan. Tämä kirja antoi minulle uutta kuvaa Christiestä. En nimittäin aiemmin tiennyt, että hänen kirjoissaan voisi olla huumoria ja romantiikkaakin jännityksen rinnalla.

Nyt pitää katsoa telkusta tämä sarja kokonaisuudessaan, mutta takaraivossa on jo tieto, että ei elokuva ole ollenkaan sama kuin kirja.
Oisiko siis sittenkin viisaampi hankkia loput Tommyt ja Tuppencet vaikka tämän kesän lomalukemisiksi?
Kävipä tässä niin tai näin, niin et varmaan ylläty, kun sanon, että jos olet tutustunut pelkkään Poirotiin ja neiti Marpleen, niin tutustu nyt ihmeessä Tommyyn ja Tuppenceenkin.

Agatha Christie: Salainen vastustaja.
Suomentanut Eva Siikarla.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Sivuja 310.
WSOY 2013

tiistai 9. toukokuuta 2017

Mukava oli lukea miten Herta luki, koki ja näki Tuulisen maan.

Mukava oli lukea miten Hertta kirjan luki, koki ja näki. Kävi nimittäin niin, että kaverini kilautti ja kysyi, että oletko huomannut, että siitä on arvio taas yhdessä lehdessä?
Vastasin, että enpä ole huomannut. - Missä lehdessä?
- Se on semmonen lehti kun Jänkä. Sen saa ostaa kirjastosta.
En nyt ihan siltä istumalta, mutta aika pian kuitenkin ajoin kirjastoon ja siellähän se Jänkä oli hyllyssä ja lähti seitsemän euron hintaan matkaani. Arvelin, että kyllä ihan jo sen Hertan jutun takia tämä kannattaa ostaa ja kukapa tietää, jos tässä on muutakin hyvää luettavaa.

'Lappilainen kulttuurilehti' siinä luki heti kannessa. Kannen vihjeet sisällöstä panivat aavistelemaan, että kyllä tässä muutakin luettavaa on kuin vain sen Hertan juttu. "Saunasta täällä ei ymmärretä yhtään mitään" ja "Kuivalihakeitto, kampanisut ja Lapin aito rieska" sivun 22 juttuna houkuttelivat heti lukemaan, mutta toki halusin lukea ihan ensiksi sen Hertan jutun. -Missähän se on?
No, lopulta se löytyi sivulta 40 ja oli otsikoitu "Räkkäsuojan vainajan tapaus".

-Yyym.. niin lappilaista että! Räkkäsuoja! - Eikö vaan ole hieno ja kuvaava sana?

Ja sitten se juttu. Perin positiivinenhan se oli. Olen nyt näitä kirjani 'Tuulinen maa' arvioita muutaman lukenut ja se on niin mukava huomata, että kuinka erilaisiin asioihin eri lukijat kiinnittävät huomiota.
Siihen lukijan näkemän ja kokeman rinnalle kun laittaa sen mitä itse on ajatellut jotakin kirjoittaessaan, mihin pyrkinyt sanoillaan ja miksi on käyttänyt sellaisia ilmaisuja kuin on käyttänyt, niin... no en tiedä mitä sanoisi. Ehkä juuri sen, että niin erilaisia me ihmiset olemme. - Onneksi olemme!

Näin Hertta kirjoitti:


Kiitos Hertta sinulle ihan erityisesti viimeisestä lauseesta tuossa tekstissä. -Eihän sitä tiedä vaikka jotakin vielä syntyisi...

Jänkä-lehti oli minulle positiivinen ilmestys ja olisi sitä ollut ilman tuota Tuulista maatakin. Lehteä ei kyllä ole joka ärrällä myynnissä, mutta laitanpahan tähän listan mistä sen voit ostaa. Nettiosoite on www.janka.fi ja sieltä voit tehdä vaikka kestotilauksen. Hintakaan ei ole kuin 13 euroa / vuosi (kaksi lehteä). '

Tuolta Syrjä-Suomesta, Helsingistäkin lehti löytyy vaikka Akateemisesta Kirjakaupasta. Jotta kipaseppa ostamaan!

- Niin muuten, tiedätkö sinä mikä on räkkäsuoja? Jos et tiedä niin asian selvittämiseksi on ainakin kaksi mahdollisuutta. Eka ja paras on tietysti lukea tuo Tuulinen maa. Toinen ja turhan helppo on kirjoittaa sana googlen hakuun.

- No oho! Kokeilin, mutta ei muuten löytynyt Googlen avulla räkkasuojasta ihan hyvää kuvaa. Taitaa tähän hätään olla paras sanallinen kuvaus löytyä Tuulisen maan sivuilta! Vaikka jos ihan tosissaan ollaan, niin tokkopa tässä kellään mikään hätä on tuota selvittää.




lauantai 6. toukokuuta 2017

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.

"Nykyisin ovat Lapin-matkat muodissa", aloittaa Ilmari Manninen kirjansa ja jatkaa "Useimmat matkustavat Petsamoon. Harvat eksyvät läntiselle reitille, joka pitkin Tornion- ja Muonionjoen laaksoa vie Enontekiön kirkolle, missä maantie loppuu, turistinkin kannalta kesken".


 Tässä on sitä jotakin! Jo pari sivua luettuaan tajuaa, että tässä kirjassa on ovi toiseen maailmaan, toiseen maailman aikaan. Kirjassa astutaan kiireen rajan yli. Täällä meillä päin nimittäin sanotaan, että Napapiiri on kiireen raja. Sen rajan kun ylität ja astelet siitä pohjoiseen, niin kiire jää taakse.

Manninenkaan ei pitänyt kiirettä. Ajattelehan, että hän teki matkansa Kemistä länsirajaa pitkin Enontekiön Palojoensuuhun ilmeisesti vuonna 1929. - Ainakin hän kirjoittaa 3.3.1934 päivätyssä esipuheessaan, että "Matkan suoritin viitisen vuotta sitten". Lopulta tuore matkakirja painetaan luettavaksi vuonna 1936. Ei siinä hyvää asiaa kiireellä pilattu!
Tuo aloitus "nykyisin ovat Lapin matkat muodissa", on siitä hieno, että se on kuin tämän talven Lapin Kansan otsikoista tai YLEn iltauutisista repäisty. Kirjan julkaisemisesta kuluneet 80 vuotta eivät ole tuota asiaa miksikään muuttaneet. 
Se muoti on kyllä siinä muuttunut, että eipä silloin vuonna 1929 tainnut kovin paljon tulla turisteja maamme rajojen ulkopuolelta, mutta esimerkiksi helmikuussa 2017 Lappiin tuli turisteja ulkomailta noin 250 000 yöpymisen verran! Kiinalaiset ovat nyt uusi kasvava tulijoiden ryhmä. Lappi on päässyt hyvin läpi kiinalaisessa mediassa ja se on sytyttänyt Lappi-kuumeen monille varakkaille kiinalaisille.
Mutta mennäänpä vielä Manniseen ja hänen kirjaansa. Se 80 vuoden takainen kuvaus länsirajan elämästä on kiehtova. Matka alkaa kuvauksella Kemin kaupungista. "Kemi on varsin tyypillinen pikkukaupunki, tuollainen hiljaisuuden tyyssija. - - - Ihmettelin kahvilain paljoutta. Kadulle raikui avatuista ovista ja ikkunoista gramofonin leikkaava parku. Huvittelunhaluisia näytti olevan riittämiin."

Sitten tullaan jo Pelloon. "Jos etelän ihmisille kerrottaisiin, että täällä Tornionjoenlaaksossa asutaan kesällä navetoissa, eikä annettaisi tarkempaa selitystä, saisivat he hyvin nurjan käsityksen sikäläisen väestön puhtaudesta. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Torniojokilaakson väestön puhtaudenharrastus on esikuvallista..."

Luku, joka on otsikoitu "Vaattojärvelle" alkaa säälitellen niitä, "jotka tulevat Peräpohjolaan tai Lappiin komeasti autolla ajaen ja tyytyvät katselemaan näköaloja nykyaikaisesta ajoneuvostaan käsin". Manninen sanoo, että täällä matkoilla tarvitaan moitteettomasti toimivia jalkoja ja palkeita ja mukavuuden vaatimuksista on luovuttava jos aikoo nähdä aitoa elämää. "Erämaa antautuu vain jalan taivaltavalle."

Vaattojärven nähtävyyksistä kertova luku alkaa reilun neljän sivun kuvauksella Peräpohjolan eukoista, jotka polttavat piippua. Manninen oli kysynyt eräältä emännältä kuinka kauan tämä oli piippua polttanut. Vastaus oli, että "minä olen polttanut piippua syntymästäni saakka. Toisessa suupielessä oli tissi ja toisessa piippu."

Poronhoidon kuvaus on toki saanut sivuja viisinkertaisesti verrattuna eukkojen piipunpolton kuvaukseen, mutta on kirjassa myös sellainen luku kuin "Kansantieteellistä hajua". Manninen sanoo omistavansa tämän luvun Lapin hajuille. Hän tekee Lapin hajuista tällaisen luokittelun: 1) makuuvaatteiden tuoksut, 2) ruoka-aineiden haisut ja 3) muut löyhkät. Tämän luokituksen yksityiskohtaiset kuvaukset väkisinkin hymyilyttävät.

Tuon ajan matkalaiselle olivat tienvarren kievarit tärkeitä. Niiden "ruokamuoreja" Manninen kuvaa suorasanaisesti. "Ja tulta kohentelemassa istui takan ääressä pulska Lapin-Elli - varmaankin koko Lapin ja Peräpohjolan valtavin ruho."
"S-n kievarin emäntä, helmipä oli tuo eukkonen. Ihmeellistä vain, miten ihmisen nahka venyy.  Ei tälle emännälle vedä vertoja edes Lapin-Ellikään, niin mahtava kuin onkin."
"Fetan emännästä en muista muuta kuin takaliston, kun hän käänsi sen meille ja konttasi kievarikamarin sängyn alle etsimään pesuvatia."

Kansantieteilijä kun oli, on Manninen vielä kirjoittanut luvut poronhoidosta ja tietenkin pohjoisen käsitöiden tekijöistä ja heidän tuotteistaan. Mielenkiintoinen oli myös luku "Uuttu". Kirjoittaja selittää, että siipikarjanhoito ei näin pohjoisessa juurikaan onnistu, mutta sen sijaan rakennetaan pesäpönttöjä, uuttuja, sotkille ja koskeloille. Niistä sitten kerätään munia ruokataloutta varten. Homma oli kuulemma laitonta, mutta Palojoensuun poliisillakin oli useita pönttöjä vain parinkymmenen metrin päässä talostaan. Se siis siitä laittomuudesta.

Kirjan teksti on näin vanhaksi kirjaksi helppoa ja mukavaa luettavaa. Aikaansa nähden hyvälaatuisia kuvia kirjassa on reilut 50. Se on paljon kun sivuja kirjassa on vain 108.

Alunperin kirja on leimojen mukaan kuulunut Kemin kaupunginkirjaston
kokoelmiin, mutta lopulta siihen on lätkäisty leima "Poistettu myytäväksi". Jonkun kirpparin kautta se sitten tuli minun aarteekseni.
Mukava tätä on suositella jokaiselle Lapista ja Lapin matkailusta kiinnostuneelle, mutta tosiasia taitaa olla, että ei tätä ihan helposti käsiinsä enää saa. Taitaa olla kustantajan varastoista jo loppunut. Antikvariaatti Menec näyttää kyllä myyvän yhtä kirjan kappaletta hinaan 60 euroa. Osta pois!

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.
Sivuja 108.
WSOY 1936


tiistai 2. toukokuuta 2017

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia

Toisinaan hyvä kirija ossaa tulla takasin kotia, vaikka sen maailmalle lähettäis. Ainakin tämä osasi. Laitan siis teidän - hyvät lukijat - silimien etteen Lemmen leimahruksia.



Onhan siitä jo aikaa jokunen vuosi, kun kirpparilla näin myynnissä tämän Arto Juurakon runokirjan Lemmen leimahruksia. Hinta vain 1:50!  - Ei siinä tarvinnut miettiä, että ostanko vaiko enkö osta. Tietenkin ostin, kun omani olin antanut joululahjaksi pojalle ja sen vaimolle.

Sitten meni taas aikaa ja poika pesueineen tuli sunnuntairuualle meille kotia. Olin juurikin lemmen leimahruksis ollu heti aamusta asti tuota vaimoani kohtaan ja niinpä siitä innossa hain hyllystä tämän Juurakon kirjan ja luin karjalanpaistin kyytipojaksi siitä ääneen yhden runon.
Sen runon luettuani kehuin pojalle ja sen vaimolle kuinka oli mukava, kun löysin tämän kirjan kirpparilta. - Minähän annoin sen omani teille lahjaksi.

Poika sanoi, että näytähän. Kirjassa oli vielä se kirpparin hintalappu takakannessa (niin kuin on vieläkin) ja poika sanoi, että sorry vaan, tämä on se sun antama lahjakirja joka me vietiin lukemisen jälkeen kirpparille myyntiin.

Niin kuin varmaan ymmärrät, niin olin ihan ilosta ymmyrkäisenä, kun tajusin, että rakas kirjani on nyt tullut takaisin kotiin! Eikö se Hellstenkin kirjoittanut sen kirjan, jonka nimenä oli, että 'Saat sen mistä luovut'? - Kyllä oli Hellsten oikiassa!

Suomalaista miestä kehutaan puhumattomaksi ja semmoseksi, jolta ei juuri tunteiden ilmauksia ainakaan rakkauden suhteen hevin tule. Juurakon kirja saa lukijan äkkiä vakuuttumaan, että kyllä suomalaisen ja ainakin eteläpohojalaisen miehen sisuskunnassa rakkauden tunteet leimahtelee voimallisesti. Ne ihan vain ettivät sopivaa ilmapiiriä tulostuakseen rakkauden kohteen kuultavaksi.

Juurakon murrerunot ovat suoranaista vakavahenkistä ilotulitusta rakkauden ja huumorin yhdistelminä. En usko, että tästä kirjasta ja sen tyylistä tykkääminen on omalla kohdallani aivan vain sen varassa, että sukujuureni ovat siellä Kauhavan ympäristössä eteläisellä Pohjanmaalla. Kyllä se tykkääminen taitaa olla siinä, että minussakin asuvat rakastuneen miehen tunteet löytävät kirjan teksteistä myönteistä ja tuttua vastakaikua. Runojen sanoituksiin on helppo samaistua.

Runojen nimet jo kertovat vahvoista tunteista: Taharon lähemmäs, Lemmen valakia, Rumakki saa rakastaa, Miätin sua, ku et oo täs, Läheesyys ja vielä esimerkiksi vaikka tämä runo: Pussates ei tekohampahia tarvita.

Nyt kun äitienpäivä on ihan pian taas tulossa, niin sitä puhumatonta miestä ajatellen, sinä vaimoihminen voisit ostaa miehellesi äitienpäivälahjaksi Juurakon runokirjan. Tämä Lemmen leimahruksia taitaa olla jo loppuunmyyty, mutta ainakin paria muuta yhtä hyvää on saatavissa.
Kun mies sitten ällistyneenä aukaisee äitienpäivälahjaansa paketista, niin voit sanoa niin kuin Ilkka-lehti oli kuulemma näitä Juurakon kirjoja kommentoinut, että  "Juurakon runoista voi pohjalaismieskin lainata herkkiä lauseita".
Ja jos tuo "pohjalaismieskin" ei satu kohilleen, niin laita selkeämpi osoite sanoillesi. Jospa se mies löytäisi Juurakon runoista sanoja, joilla voisi opetella rakkauttaan ilmaisemaan.

Nyt kun Lemmen leimahruksia on palannut kotiin, en sitä enää koskaan maailmalle lähetä. Taidan tänä iltana peiton alle mentyämme lukaista vaimolle vaikka runon Läheesyys. Sen runon lopussa Juurakko niin mukavasti runoilee kuinka

"hommatahan kapiampi sänky,
notta varmahan oomma
toistamma lähempänä
täs yhteeses elämäs
yälläki". 

Isosti suosittelen! Tätä lukiessa (ääneen vaimolleen) rakkaus piankin leimahtelee ite kullakin.

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia.
Kansi Leena Kilpi.                                                            
Sivuja 95.                     
Minerva Kustannus Oy 2010                                                                                                                                                                               
 

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Peder Olsen: Rukouksella parantaminen

Kirjan ensimmäinen lause jo haastaa väitteellään lukijan ajattelemaan : "Kysymys rukouksella parantumisesta tulee ennemmin tai myöhemmin ajankohtaiseksi useimmille ihmisille."



Ennen kuin kerron tarkemmin tuosta kirjasta, kerron oman kokemukseni, siitä miten rukous tuli ajankohtaiseksi. Olin saanut laskuvarjohyppykurssin 50 v. synttärilahjaksi.

Kaikki meni hyvin vielä siihen asti kun hyppäsin lentokoneesta kilometrin korkeudessa. Ensimmäinen ongelma oli siinä, että kun katsoin yläpuolelleni avautunutta laskuvarjoa, huomasin sen narujen olevan kierteellä.

Hyppykouluttajat olivat toki kertoneet tästäkin mahdollisuudesta sanoen, että jos hyppääjä ei saa kierteitä auki 600 metrin korkeuteen pudotessa, pitää ottaa varavarjo käyttöön. Nuo kierteet saattaisivat tehdä varjon ohjaamisen vaikeaksi...

Sätkyttelin siellä taivaalla aikani ja 700 metrin korkeudella kierteet avautuivat. Lopunkin matkan tulin sen verran vauhdilla, että kompuroin laskeutuessani. Löin käteni niin, että pikkusormen kämmenluu meni rikki ja ranteen yhdestä luusta lähti siru irti.  

Lääkäri hoiti kämmenluun lastoittamalla, mutta se ranteen siru sai lääkärin sanomaan, että kyllähän tuo voidaan leikata, mutta jos suinkin pärjäät niin emme leikkaa. Koskaan kun ei tiedä, että tuleeko ranteesta leikkaamalla parempi vai huonompi.

Lääkärin arvio oli, että loppuikäsi tuo ranne oireilee, se on selvä.

Kipsin poisottamisen jälkeen kämmen oli ok, mutta ranteeseen kävi aina tosi kipeää jos sitä vähänkään liikautti. Rukous parantumisen puolesta tuli minulle perin ajankohtaiseksi.

Sitten syksyllä meillä oli kolmen seurakunnan yhteinen työntekijätapahtuma. Meitä oli vapaa-seurakunnasta, helluntaiseurakun-nasta, luterilaisesta seurakunnasta ja puhujavieraana oli Lontoosta erään anglikaaniseurakunnan kirkkoherra.

Loppu lyhyesti: erään raamatuntutkistelun jälkeen rukoiltiin sairaiden puolesta. Ryhmässä, jossa olin, oli lisäkseni kaksi luterilaisen kirkon työntekijää. Heillä ei ollut sairauksia, joiden puolesta rukoilla, mutta minulla oli se ranne. Lyhyt rukous: Jeesus paranna tämä Esan ranne, anna terveys.

Siinä se oli. Kipu ei lähtenyt heti, mutta noin viiden minuutin kuluttua kipu oli pois. Eikä se ole takaisin tullut. Parantumisesta on kohta yhdeksän vuotta ja parantuminen on ollut pysyvää.

Kirja, jonka esittelen, on vanha. Olisin toki voinut ottaa hyllystäni monta tuoreempaakin, mutta jokin tässä 1951 suomeksi painetussa kirjassa kiehtoi niin paljon, että otin tämän. Sen kirjoittaja on norjalainen pappi Peder Olsen ja kirjan nimi on 'Rukouksella parantaminen'. Sen on kustantanut luterilainen Suomen Lähetysseura.

Kirjoittaja lähtee siitä, että jos kysytään parantaako Jumala sairaita vastauksina rukouksiin, niin tähän kysymykseen täytyy lähteä ensin hakemaan vastausta Raamatusta.

Hän käy läpi Uuden testamentin tekstejä ja sitä kuvaa mikä sieltä nousee parantamisesta. Sitten hän menee kirkkohistoriaan ajanlaskumme alkuun ja nostaa sieltä kirjallisia todisteita, että silloin sairaita parannettiin rukouksella. Sieltä tullaan sitten pikkuhiljaa kohti tämän kirjan kirjoittamisen aikoja, ja Olsen kertoo, kuinka kaikkina aikoina Jumala on parantanut vastauksena rukouksiin.

Kirjan takakannesta voi lukea, että "kysymys rukouksella parantamisesta on ollut viime vuosien kiistellyimpiä aiheita kristittyjen piirissä". Asia on siis aina herättänyt keskustelua ja jopa väittelyä. Se mitä aiheesta on viime aikoina mediassa kirjoitettu, ei siis ole mitään uutta, vaan paremminkin vanhan kertausta. 
On ihan hyvä kysyä, että onko Jumala olemassa ja jos on niin parantaako Jumala sairaita? Samalla on hyvä sen verran tutkia historiaa, että sellaisia parantumisia, joita ei ole voitu mitenkään selittää, on tapahtunut kristillisen seurakunnan piirissä aina. - Selittää? Sanomme selitykseksi, että Jumala parantaa edelleenkin vastauksena rukouksiin. Siinä on samalla kertaa paljon selittämätöntä, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö paranemisia tapahtuisi.

Myönnän kyllä. että "väärennöksiä" ja luulottelua on aina rukouksella parantamisen tiimoilla ollut, mutta onko tuo nyt mikään ihme? Ihme on se, että ihan aitoja paranemisia tapahtuu. Sitä ihmettelen itsekin tässä tietokoneen näppäimistöä naputellessa. Minulle se on ihme, että ranteeseen ei käy kipeää.

Tätä Olsenin kirjaa näyttää olevan vielä myynnissä netin antikvariaateissa ja on siitä otettu uudempikin painos joskus 80-luvulla.

Jos aihepiiri kiinnostaa, niin mars mars paikalliseen kirjastoon ja sieltä mukaan kassillinen tämän aihepiirin kirjoja. Yksi tuoreempi on vaikka Peter H. Lawrencen Henki, joka parantaa. Se on Päivä Oy:n kustantama vuodelta 2011.

Olsenin rohkaisemana ja oman kokemukseni siivittämänä sanon tähän loppuun, että jos olet sairas, niin rukoile. Mene vaikka johonkin seurakuntaan, jossa rukoillaan sairaiden puolesta ja pyydä heitä rukoilemaan puolestasi.

Peder Olsen: Rukouksella parantaminen
Suomentanut Singnild Tennberg
Sivuja 189.
Suomen lähetysseura 1951



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Suomi 100 vuotta - 100 kirjaa hyllyssäni. Kirjat 71-80

Haluttaako? Niin kysytään suorasukaisesti yhdessä tämän kirjalistan kirjan kannessa.
Tuossa työpöydän vieressä ikkunan alla kirjahyllyssä on puolentoista metrin verran hyllytilaa avioliittokirjoille. Olen ostanut niitä vuosien varrella niin uusina kuin kirpparilöytöinäkin. Esittelen tässä niistä kymmenen. Ihan lyhyesti vain!


Kun hyvä kirja on kirppikseltä löytynyt, niin olen ostanut, vaikka omassa hyllyssä se jo olisi. Ajatus on ollut, että aina sopivan tilaisuuden tullen näitä avioliittokirjoja voi sitten antaa lahjaksi eteenpäin. Yhdelle häitä suunnittelevalle parille annoin tässä keväällä hyllystäni viisi kirjaa lahjaksi. Sanoin terveisiksi, että häät ovat vasta viiden kuukauden kuluttua - tästä saatte yhden kirjan / kuukausi luettavaksi. Näiden lukeminen on teille tarpeellista ja sopivaa valmistautumista häiden jälkeiseen elämään.

Valitsin kymmenen kirjaa hyllystä listani kirjoiksi 71-80. Tässä ne ovat:

71) Betsy Williams: 101 vinkkiä miten pidätte rakkautenne elävänä. Kustannus Oy Uusi Tie 2011.
Kirjan nimi jo hymyilyttää. Se antaa vihjeen siitä, että paljon voidaan tehdä ja keinot eivät hevin kesken lopu. Yksi vihje on aina yhdellä aukeamalla. Kirja on siitäkin hyvä, että vihjeet ovat todella lyhyitä, jolloin hidaslukuinen aviomieskin jaksaa niitä lukea tai ainakin kuunnella jos vaimo lukee ääneen. Vihjeen 81 teksti on loppulauseessa lyhennetty kehotukseksi "Nimetkää kotinne nalkutusvapaaksi vyöhykkeeksi". 

72) David Augsburger: Rakkaus voi kestää. Karas-Sana 1995.
Augsburgerin idea on, että avioliitto on kasvun mahdollisuus ja kasvutarina. Kasvu tarvitsee vuosia ja siksi on tässäkin mielessä harmi, että niin moni avioliitto päättyy ennen kuin kasvua on päässyt tapahtumaan. Uudessa liitossa sitten taas pikkuhiljaa lähdetään sille kasvun tielle. Osan asioita joutuu opettelemaan / niissä kasvamaan uudelleen. - Onko siis niin, että yksi syy avioeroihin onkin juuri siinä, että ihminen ei uskalla / ei näe tarpeelliseksi kasvaa? Siinäpä kysymys. 


73) Sakari Kähkönen: Hyvään avioliittoon. Kustannus Oy Uusi Tie 2002.
"...että puolet avioeroista olisi kohtuullisen helposti vältettävissä, jos puolisot olisivat aikuisella tavalla tietoisia sisäisistä vaikuttimistaan ja niiden syntyyn vaikuttaneista seikoista." 

74) Gordon MacDonald: Ihanasti naimisissa. Päivä Oy 1999.
"Ihanasti naimisissa on käytännöllinen, sielunhoidollinen ja henkilökohtainen kirja. Tekijä kertoo myös omasta uskottomuudestaan ja parisuhteen eheytymisestä uudelleen."

75) Gary Smalley, Ted Cunningham: Seksin salaisuus. Intiimin läheisyyden ihme. Päivä Oy 2012.
"Kirjassaan Smalley ja Cunningham paljastavat salaisuuksia, jotka saavat tunneilmaston lämpenemään sekä makuuhuoneessa että sen ulkopuolella. Valaisevaa luettavaa avioon aikoville ja aviossa oleville!"


76) Steve Ayers: Seksi ja tunteet. Sley-kirjat 1997.
"Tässä kirjassa puhutaan suoraan ja rehellisesti tunteista, jotka kuuluvat erottamattomasti rakkaussuhteeseen - ihastuksesta, kaipauksesta, häpeästä, syyllisyydestä. ja mahdollisuudesta aloittaa aina alusta."

77) John Gray: Mars ja Venus vuoteessa. WSOY 2002.
"Voiko intohimo kestää avioliitossa tai parisuhteessa? Voivatko miehet ja naiset ymmärtää toistensa seksuaalisia tarpeita?"
John Gray on kirjoittanut useampia parisuhdekirjoja idealla 'miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta'. Ovat siis erilaisia ja se on syytä tajuta viimeistään siinä vaiheessa kun tavarat kannetaan yhteiseen asuntoon. Grayn kirjat aiheesta ovat hyvinkin lukemisen arvoisia.
 
78) Leena Hattunen: Haluttaako? Seksuaalisen halun ääriviivoja. Kirjapaja 2007.
"Keväisin hormonit hyrräävät, työpäivän päätteeksi ei jaksaisi ja lauantaisaunan jälkeen on ollut tapana. Toiset saavat, mutta meillä sen kun pihdataan. Halu ja haluamattomuus puhututtavat ja askarruttavat. Mistä oikein puhumme kun puhumme halusta?"

79) Kaija Maria ja Lari Junkkari: Läsnä ja lähellä. Seksuaalinen viisaus parisuhteessa. Otava 2006.
"Kaija Maria ja Lari Junkkari auttavat etsimään tietä kestävään ja uusiutuvaan parisuhteeseen elämänkaaren eri vaiheissa. Suorituskeskeisyyden sijaan he korostavat kirjassaan seksuaalisen läsnäolon ja aidon läheisyyden tärkeyttä suhteessa."


80) Markman, Stanley, Blumberg: Riitele rakentavasti parisuhde paremmmaksi. WSOY 1997.
Kirjan alkusanoista lainattua: "Mikään ei tee ihmistä onnettomammaksi ja autuaammaksi kuin avioliitto. Siitä huolimatta hän solmii avioliiton ilman minkäänlaista koulutusta. Ajokortin saamiseksi on osoitettava taitonsa, mutta avioliittoluvan saa pelkällä nimikirjoituksella. Riitele rakentavasti ...on tärkeää luettavaa kaikille pariskunnille, jotka pitävät liittoaan arvokkaana. Dean S. Edell. "


Lainaukset esittelyissä ovat kirjojen takakansien teksteistä jos muuta ei mainita. Valitsin kirjat hyllystäni sen enempi valikoimatta. Monta muutakin olisin voinut sieltä listalle nostaa, mutta ehkäpä ainakin joku niistä jos näistäkin tulee jatkossa tarkempaan esittelyyn blogissani. Aihe on nimittäin sen verran tärkeä.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Wanyama ja OSY:n perkolaattori ovat hyvä yhdistelmä.

Ihan ensiksi kun katselin kahvipaketin kyljessä olevaa norsun kuvaa, tuli mieleen, että liekö tämä Wanyama sitä kuuluisaa norsunkakkakahvia? Muistin, että maailman kallein kahvi on se, joka papuina syötetään norsuille ja sitten kun pavut tulevat "paahtimon" toisesta päästä ulos, saadaan maistuva ja kallis kahvi?


No onneksi sitten muistin, että ei se kallis kahvi, Kopi Luwak, (linkki on Wikipedian sivulle) käykään norsun läpi, vaan sivettikissan läpi. - Niin sitä voi ihminen erehtyä. Tässä Wanyama-paketissa nuo norsun kuvat lienevät vain siksi, että Arviiti (Arvid Nordquist) tukee African Wildlife Foundation -järjestöä villieläinten suojelussa.

Jos nyt joku innostuu Kopi Luwak -kahvista, niin onhan se kallista. Tästä linkistä sitä saa tilata 100 gramman pusseissa hintaan 33,40 euroa / pussi. Puolen kilon paketille sitten tuleekin hintaa jo...

No, jospa unohdan Kopi Luwakin ja siirryn tähän Wanyama - kahviin, joka sekin on todella hyvä tummapaahtoinen kahvi. Sen pavut ovat Arabicaa ja pavut ovat pääosaltaan Afrikassa tuotettuja. Höysteenä Wanyamassa on kuulemma vähän Brasilialaista kahvia. Niin kuin olen tainnut ennenkin sanoa, niin Arviitin kahvit ovat suosikkejani heti Zoegan jälkeen. Laatu on parasta ykkösluokkaa.

Kuvassa kahvipaketin vieressä on raumalaisen OSY-tehtaan valmistama perkolaattoripannu. Pannu on jostakin 50-60 lukujen tienoilta ja siinä on hieno lasinuppi kannessa.

OSY:n pannun kyljessä on alunperin ollut tarra, jossa on ollut teksti "Ammussytytin Oy, Rauma, OSY"

OSYn historia nimittäin alkoi 20-luvun lopulla tykistön sytyttimien valmistuksella ja sota-aikana sitten tehdas tuotti tykistön ammuksia ja kranaatteja. Se bisnes sitten loppui aikanaan sattuneesta syystä kun kranaattien menekki pääsi pienenemään. Sitten siirryttiin vesihanojen valmistukseen ja siitähän ei enää ollutkaan pitkä hyppäys maitotonkkien, kattiloiden ja muiden alumiinisten kotitaloustavaroiden tekemiseen. Niissä vaiheissa tuo perkolaattorikin tuli yhdeksi OSY-tehtaan tuotteeksi. Nämä tiedot tästä blogista.

Vasemmalla kuvassa näkyy perkolaattorikeittimien iso idea. Siis syy miksi sillä saa niin hyvää kahvia, näkyy tässä kuvassa.
Syy on siinä, että kahvijauhe laitetaan tuohon kuvassa näkyvän pieniä reikiä täynnä olevan kannen alla olevaan sihtiin. Kun kahvi valmistetaan, tuosta reikälevyn keskellä olevasta putkesta pulputtaa ensin vesi kahvijauheen päälle ja kohta vesi aikansa pulputettuaan on jo muuttumassa kahviksi. Näitä perkolaattoreita sanotaankin usein pulputuspannuiksi. Nimi on hyvin valmistusmenetelmää kuvaava.

Jos vertaa perkolaattoria pressopannuun, niin se iso ero on siinä, että presso-pannussa se kahvijauhe jää pannun pohjalle kahvin valmistuttua. Perkolaattorissa jauheet jäävät tuohon sihtiin, eivätkä ole enää kosketuksissa valmiin kahvin kanssa niin kuin pressossa ovat.

Jos et ole tutustunut perkolaattorien sisuskaluihin, niin tästä alta näet sen ytimen kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Tämä OSY-perkolaattori löysi tiensä meille Kivimäen emännän blogin kautta. Huomasin hänen bloginsa kuvista, että vanhaa taloa siivotessaan he olivat löytäneet tämän pannun. Laitoin emännälle viestin, että voisiko tuon ostaa. Kaupat syntyivät ja niin pannu tuli meille ja monet kahvit sillä on jo keitetty.

Kahvit tuli keitettyä ja juotuakin tätä kirjoitellessa. Hyvää oli!