tiistai 7. maaliskuuta 2017

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie


Eilen iltasella kävin sen verran kirjastossa, että palautin muutaman kirjan, joita ei enää saanut uusittua netin kautta. Olin uusinut niitä jo sen verran monesti, että enää ei onnistunut.

Esittelyhyllyssä näin niin kauniin kirjankannen, että ihan piti kirja ottaa käteen ja katsoa mikä se oikein on. Niin 'Vanhojen tie' tuli mukaani ja nyt aamusella se alkaa jo olla luettu.

Vanhojen tie kertoo neljäntoista suomalaisen romanivanhuksen tarinan. Tässä on taas kirja, jota on helppo suositella luettavaksi. Monilla suomalaisilla ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa romaniväestöön. Ei ole eikä ole ollut. Mutta silti on 'tieto' siitä millaisia romanit ovat.

Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta muistan hyvin romaniperheen, joka asui meidän naapurissa. Armas ja Miina ostivat aikoinaan vanhemmiltani isäni rakentaman talon ja niinpä heistä tuli naapurit, jotka usein istuivat iltaa tuvassamme. Suhde heihin oli hyvä ja juuri sellainen kuin naapuruussuhteen pitikin olla.

Muistan kuitenkin sen kuinka vaikeaa minun oli löytää oikea suhtautumistapa romaneihin. Toisaalta oli ihan oman perheeni hyvä kokemus naapurista, ja sitten oli kaikki se miten yleensä ne ihmiset, joilla ei ollut juurikaan omaa kokemusta romaneista, suhtautuivat heihin. Nyt kun ajattelen asiaa, niin olihan siinä lapsella ja nuorella pojalla suuri houkutus suureen typeryyteen. Siinä joutui taiteilemaan oman perheen todellisten kokemusten ja ympäröivän yhteisön asenteiden välillä. Menenkö enemmistön mukaan vai ajattelenko ihan ite? Joitakin muistoja nousee mieleen tilanteista, joita en voi nyt muuta kuin hävetä.

Vanhojen tie on kirjana ihan selkeästi tekijöiltään kulttuuriteko, josta täytyy kiittää. Tekstissä on annettu tarpeellinen tila romanivanhuksien omalle äänelle. Kun heidän kertomuksensa alkaa lapsuudesta 70-90 vuoden takaa ja ulottuu vielä heidän vanhempiensa elämään saakka, niin siihen nähden tarinat ovat yllättävänkin kauniita. Usein tulee päällimmäisenä esille se kuinka aina löytyi hyviä valkolaisia, jotka auttoivat ja olivat ystävällisiä. Siinä rinnalla syrjintä ja huono kohtelu olivat todellisuutta ja varmasti rankkaa koettavaa. Ja varsinkin kun se puoli ei ollut vain joku kokemus siellä täällä, vaan se on elämänmittainen taakka, niin ei se elämä ole helppoa ollut.

Kaikki nämä vanhukset kertovat myös oman kokemuksensa siitä kuinka asiat ovat menneet parempaan suuntaan. He ovat tyytyväisiä vanhuksia.

Enemmän olisin kyllä odottanut kirjalta romanikulttuurin ja tapojen kuvausta. Jonkin verran sitä näissä kertomuksissa tulee esille, mutta enemmän olisi saanut sitä puolta olla.

Kirjan henkilökuvat ovat todella kauniita. Kun joskus on sanottu, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin tässä kirjassa se kyllä pitää paikkansa. Kaunis kirja!

Tänään olen tyytyväinen siitä, että oman työni kautta olen saanut tutustua melkoiseen määrään romaneja. Olen saanut kohdata hienoja ihmisiä niin nuorissa kuin vanhemmissakin romaneissa. Olen heistä kiitollinen. Juuri näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani puhelimeni soi ja soittaja on... romanikansaan kuuluva ystäväni. Hieno juttu!
Jotta ei nyt muuta kuin kirjakauppaan tai kirjastoon. Suosittelen.

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie.
173 sivua.
Like 2017


 

2 kommenttia:

  1. Muistuupa mieleen yksi tapaus ajalta jolloin olin lapsi. Vanhempieni tuttaviin kuului perhe, jossa mies oli romani. He olivat etsineet asuntoa ja se oli heille luvattukin. Mutta sitten, tuon romanimiehen sanoin: "Kun ne näki mun mustan pään..." asuntoa ei heille annettukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se tahtoi mennä. Se tulee esille kirjassa esiteltyjen vanhustenkin kertomuksissa. Eikä tilanne taida olla aivan tuntematon nykyäänkään...

      Poista